Kirjailija-kirjantekijä, kielitaiteilija ja -tieteilijä. Kirjakasan ylläpitäjä.
Luen vähän kaikenlaista, kaunoa ja tietoa, ties miten monella eri kielellä. Kirjoitan ennen kaikkea absurdia realismin rajoilla keikkuvaa proosaa.
This link opens in a pop-up window
Tunnelmallinen ja rauhallisesti etenevä tarina vaellusvietistä ja äidin etsimisestä. Ykkösosa jää niin kutkuttavaan paikkaan, että onhan nuo myöhemmätkin osat varmaan luettava.
Harry Potter and the Deathly Hallows is a fantasy novel written by British author J. …
Kas niin, nyt on sarja luettu loppuun. Päätösosa täyttää tehtävänsä päätösosana — varmaan yhtäkään sarjan mittaan mainittua pääjuoneen liittyvää detaljia ei jätetty selittämättä. Kuutososan haahuilun jälkeen tässä päästään taas tiiviimmin kiinni toimintaan. Traagisia ja koskettaviakin kohtia riittää. Tässä kohtaa on mainittava, että tulin lapsen kanssa katsoneeksi tämän osan filmatisoinnit juuri ennen kuin aloin lukea kirjaa, ja parhaan kirjanautinnon saamiseksi olisi kannattanut ehkä pitää vähän väliä ennen kuin aloin lukea. Nimittäin elokuvassa Snapen muisto viilsi jotenkin tosi syvältä ja sai itkemään, mutta kirjasta lukiessa se oli vähän sellainen ”jahas, #metoo” -latteus (vaikka kun sitä huolellisemmin miettii, niin ei kuitenkaan, ja Snapen tarina on edelleen yksi sarjan viiltävimmistä). Kirjan kohdalla taas itku oli lähimpänä, kun kurkattiin Lunan huoneeseen.
Mutta sitten se epilogi. Juuh elikkäs. ”Hei teinit, koulu oli rankkaa mutta nyt se on ohi, elämä odottaa ja teistä tulee jotain suurta! Paitsi että teistä tuleekin vain urautuneita esikaupunkivanhempia eikä maailmassa mikään muutu, …
Kas niin, nyt on sarja luettu loppuun. Päätösosa täyttää tehtävänsä päätösosana — varmaan yhtäkään sarjan mittaan mainittua pääjuoneen liittyvää detaljia ei jätetty selittämättä. Kuutososan haahuilun jälkeen tässä päästään taas tiiviimmin kiinni toimintaan. Traagisia ja koskettaviakin kohtia riittää. Tässä kohtaa on mainittava, että tulin lapsen kanssa katsoneeksi tämän osan filmatisoinnit juuri ennen kuin aloin lukea kirjaa, ja parhaan kirjanautinnon saamiseksi olisi kannattanut ehkä pitää vähän väliä ennen kuin aloin lukea. Nimittäin elokuvassa Snapen muisto viilsi jotenkin tosi syvältä ja sai itkemään, mutta kirjasta lukiessa se oli vähän sellainen ”jahas, #metoo” -latteus (vaikka kun sitä huolellisemmin miettii, niin ei kuitenkaan, ja Snapen tarina on edelleen yksi sarjan viiltävimmistä). Kirjan kohdalla taas itku oli lähimpänä, kun kurkattiin Lunan huoneeseen.
Mutta sitten se epilogi. Juuh elikkäs. ”Hei teinit, koulu oli rankkaa mutta nyt se on ohi, elämä odottaa ja teistä tulee jotain suurta! Paitsi että teistä tuleekin vain urautuneita esikaupunkivanhempia eikä maailmassa mikään muutu, sori siitä.” Siis niinku äääääh, ei näin. Jäi puuttumaan vain se, että Hermionen omat kotitontut olisi mainittu. Voisiko masentavammin kirjaa enää lopettaa? Ai joo, yksi juttu vielä. Mitä Lunalle kävi? Kuusikko kävi läpi rankkoja seikkailuja, joista selvittiin ystävyyden avulla, ja epilogissa muistetaan mainita kaikki muut viisi, mutta Lunasta ei sanaakaan. Siitä yksinäisestä friikistä, jolle nämä ystävät olivat elämää suurempi asia ja parasta ikinä. Ilmeisesti ystävyys friikin kanssa ei sitten ollutkaan niin kivaa, että häntä enää aikuisena tarvitsisi miettiä. Ja tällaisena Lunaan samastujana se sattuu ehkä eniten. Meidät voi huoletta unohtaa, aina. Kiitti siitäkin.
Taidan vielä myöhemmin erikseen blogata sarjasta kokonaisuutena, joten en tässä nyt siitä sen enempää turinoi.
Harry's sixth year at Hogwarts begins, and it feels like a reassuring place to return …
No huh. Feeniksin kilta oli sellaista tykitystä, että sen jälkeen tämä kirja tuntui ennen kaikkea epätasapainoiselta. Loputtoman paljon sivuja on käytetty teinisuhteiden vatvomiseen. Varsinaisia tapahtumia on hyvin vähän, ja Voldemortin taustatarinan esittely muistojen kautta on jotenkin laimeaa, kun ottaa huomioon, että se on kuitenkin tärkein juonta eteenpäin kuljettava tarinalinja monen sadan sivun ajan. Lopussa sitten alkaa tapahtua — mutta taistelu on nopeasti ohi ja on vähän sellainen olo, että miten tässä näin kävi.
Kaiken kaikkiaan fiilis on se, että tässä vaiheessa tarinaa ei enää löytynyt tarpeeksi aineksia kirjoittaa kunnollista tiiliskiveä, mutta kun edellinen osa oli niin tuhti, niin ei tästäkään voinut paljoa pienempää tehdä, ja sitten on jaariteltu paljon pääjuonen kannalta epäolennaisia asioita. Kaikesta huolimatta päätösosan odotuksia ladataan kirjan lopussa hyvin, ja aika malttamattomanahan sitä jo tässä vaiheessa odottaa.
Luin tämän suomeksi (nimellä Myrsky vie, myrsky tuo vai mikä se nyt olikaan), mutten jaksa lisätä suomenkielistä laitosta. Tämä siis täyttää Perkeet-haastekohdan 8. Harlekiini tai muu kioskikirja. Siinä varmaan kaikki oleellinen.
Harry is furious that he has been abandoned at the Dursleys' house for the summer, …
Oh, no nyt! Nelososan kohdalla olin jo vähän huolissani siitä, että sarja lerpahtaa alkupään vahvasta tunnelmasta, mutta tässä otettiin kaikki edellisen osan löysäilyt kunnolla kiinni. Tarina siirtyi nyt niin vahvasti maailmasta henkilöiden sisälle, että henkilöistä alkoi ihan oikeasti välittää. Samalla siirtyminen alkupään lapsenomaisesta magiasta synkisteleväksi nuortenkirjaksi saatiin päätökseen. Tässä kirjassa on myös sarjan tähän asti koskettavin kohta. Tiedä sitten, mitä minusta kertoo ihmisenä se, että sarjassa eniten sattuu ja säälittää viisitoistavuotiaan Snapen julma kiusaaminen.
Miinusta kuitenkin itsepintaisesta cisheteronormatiivisuudesta ja ehtymättömästä fatsheimauksesta, mutta ne ovat oikeastaan koko sarjan läpi kantavia kauneusvirheitä eivätkä nimenomaan vain tämän osan ongelma.
Harry Potter and the Goblet of Fire is a fantasy novel written by British author …
Kolmososan jälkeen totesin, että pidän siitä, kuinka sarjan kirjat kasvavat lukijoiden mukana samaan tahtiin kuin päähenkilöt vanhenevat. Nelososan jälkeen on todettava, että siinä on myös ongelmansa. Alkupään lastenkirjat ovat oikein toimivia, koska ne ovat lyhyitä, tiiviitä ja lastenkirjoja. Nyt hypätään tiiliskiven kokoiseen nuortenkirjaan ja säännöt ovat toiset.
Kerronta on paljon löysempää ja koukeroisempaa, vaikka juoni ei ole loppujen lopuksi sen monimutkaisempi kuin alkuosissakaan. Mutta pidemmälle auki kirjoitettu maailma, jonka sisäisiä jännitteitä avataan aiempaa tarkemmin, menettää aukikirjoittamisen myötä sen magiansa, joka lastenkirjassa toimii niin luontevasti. Taikamaailman suora verrannollisuus brittiläisen luokkayhteiskunnan kanssa toimii ensimmäisessä kolmessa osassa suht kivuttomasti, koska asiat esitetään yksinkertaisemmin. Nyt luokkayhteiskunnan ongelmia hierotaan lukijan naamaan niin kovasti, että väistämättä tulee kysyneeksi, miksi jästimaailman ongelmalliset rakenteet on pitänyt toisintaa ihan yksi yhteen myös taikamaailmassa, miksi noidilla ja velhoilla ei ole yhtään sen järkevämpää yhteiskuntaa. Okei, siirtämällä reaalimaailman rakenteet taikamaailmaan voidaan tarkastella sitä, kuinka lapset ja nuoret voivat kasvaa kelvollisiksi …
Kolmososan jälkeen totesin, että pidän siitä, kuinka sarjan kirjat kasvavat lukijoiden mukana samaan tahtiin kuin päähenkilöt vanhenevat. Nelososan jälkeen on todettava, että siinä on myös ongelmansa. Alkupään lastenkirjat ovat oikein toimivia, koska ne ovat lyhyitä, tiiviitä ja lastenkirjoja. Nyt hypätään tiiliskiven kokoiseen nuortenkirjaan ja säännöt ovat toiset.
Kerronta on paljon löysempää ja koukeroisempaa, vaikka juoni ei ole loppujen lopuksi sen monimutkaisempi kuin alkuosissakaan. Mutta pidemmälle auki kirjoitettu maailma, jonka sisäisiä jännitteitä avataan aiempaa tarkemmin, menettää aukikirjoittamisen myötä sen magiansa, joka lastenkirjassa toimii niin luontevasti. Taikamaailman suora verrannollisuus brittiläisen luokkayhteiskunnan kanssa toimii ensimmäisessä kolmessa osassa suht kivuttomasti, koska asiat esitetään yksinkertaisemmin. Nyt luokkayhteiskunnan ongelmia hierotaan lukijan naamaan niin kovasti, että väistämättä tulee kysyneeksi, miksi jästimaailman ongelmalliset rakenteet on pitänyt toisintaa ihan yksi yhteen myös taikamaailmassa, miksi noidilla ja velhoilla ei ole yhtään sen järkevämpää yhteiskuntaa. Okei, siirtämällä reaalimaailman rakenteet taikamaailmaan voidaan tarkastella sitä, kuinka lapset ja nuoret voivat kasvaa kelvollisiksi aikuisiksi niin huonoissa puitteissa — mutta ihan hyvä vaihtoehto olisi myös rakentaa kuva paremmasta maailmasta ja paremmista rakenteista, joita reaalimaailman lukijat aikuiseksi kasvaessaan voisivat tavoitella. No, ehkä Potterit ovat tässä suhteessa aikansa lapsia eli nykylukijan näkökulmasta hiukan aikansa eläneitä ja asenteiltaan vanhanaikaisia.
Erityishuokauksena tästä osasta vielä se, että tähän on saatu peräti kolme pahismonologia (kahdelta eri pahikselta), vaikka käytössä on yli 600 sivua, joissa kuviot mahtuisi kertomaan toiminnan kautta eikä tarvitsisi turvautua kliseisiin pahismonologeihin.
Oeh, een boek daar er maar een gedetailleerde seksscène is, en dat scène is een gewelddadige verkrachting van een kind. Niet hou van zo'n dingen, hoor. Overigens een wat onevenwichtig verhaal.
The Principia Discordia is a Discordian religious text written by Greg Hill (Malaclypse the Younger) …
Kun nyt kerran olen käyttänyt Discordia jo puolitoista vuotta, niin ajattelin viimeinkin lukea käyttöohjeen. Jotain ohjelman helppokäyttöisyydestä ehkä kertoo se, että käyttöohjeiden ensipainos on julkaistu jo puolisen vuosisataa ennen itse ohjelman julkaisemista. No, hyvin olen saanut viestini lähetettyä. Ja jos totta puhutaan, niin käyttöohjeen lukeminen vain hämmentää asiassa.
Mutjoo siis tota, postmodernia uskontoparodiaa, joka itsessään on uskonto (feikkaa kunnes meikkaat jne.) ja jota lukiokaverini kovasti julistivat silloin kultaisella ysikytluvulla. En kuitenkaan ole aiemmin saanut aikaiseksi lukea tätä pyhää kirjaa, vaikka keskeiset opit ovatkin olleet tuttuja jo pitkään. Harmi, tämä olisi ehkä silloin ysikytluvulla voinut iskeä paremmin meikäläisen pahkasikamaiseen mieleen. Nykypäivänähän diskordianismia toisinnetaan käytännössä jokaisessa nettimeemissä, joten alkuperäiset profeetan julistukset eivät oikeastaan valaisseet millään uudenlaisella tavalla.
Öh, kirjan takakannessa lukee, että ”salaisuudet paljastuvat”, mutta jos nyt ihan totta puhutaan, niin olen edelleen sangen ulalla, vaikka koko trilogia on nyt päättynyt. Todella hämmentävä kokonaisuus, en oikein ymmärtänyt, millainen kokonaiskuva tästä pitäisi tulla. Ykkösosa oli tosi tiivis ja tehokas paketti tuntemattoman tutkimisesta. Kakkososa oli byrokratiapainajaista. Kolmososa oli kertojaäänten kakofoniaa, jota lukiessa huomiokyky tuntui tämän tästä herpaantuvan. Toisaalta siis sanoisin, että muita kuin ykkösosaa ei ehkä kannata lukea, mutta toisaalta ykkösosassa tarina jää niin selvästi odottamaan jatkoa, että se yksinään ei tee tyydyttävää oloa.
Hmm, mielenkiintoisen suunnan otti iso tarina nyt. Ei tämä ihan kokonaista tähteä ykkösosaa heikompi ollut, mutta ei kuitenkaan yhtä vahva. Ensinnäkin tämä on pidempi, eli tässä ei ole samanlaista tiivistä tehokkuutta. Toisekseen tässä ei liikuta X-alueella, vaan konttorissa alueen ulkopuolella, eli enemmän tämä on byrokratiapainajainen kuin tuntemattoman maaperän tunnustelua. Mutta vertauskuvatasolla tietty sama asia.
Mielenkiintoinen valinta myös suomalaisella kustantajalla käyttää ykkös- ja kakkososissa eri suomentajia. Tämän näkee kielellisinä eroina, mm. juuri X-alueen nimi on tässä osassa ykkösosasta poiketen Alue X. Tosin osissa on eri päähenkilöt, joten siltä osin häiriö ei ole iso, koska on ihan uskottavaa, että eri ihmiset kutsuvat samoja asioita eri tavalla. Mutta siitä tulee kuitenkin tarinaan sellainen lisätwisti, jota alkuperäisessä ei ehkä ole ollut, mene tiedä.
Nopealukuinen ja kutkuttava mysteeri, joka kertoo jostakin. Ehkä se selviää trilogian myöhemmissä osissa. Ainakin joitain täkyjä tultiin sillä tavalla heiluttamaan ihan nokan eteen, ennen kuin ne vietiin pois, että onhan tämä nyt loppuun luettava.
Nopeatahtinen ja absurdi bisnessatiiri, jossa riittää kutkuttavia käänteitä.
Aikakausiherutusta 1900-luvun alun Helsingistä. Sukupolvikuvausta rakennetaan usean päähenkilön kautta, useimmat ovat yläluokkaa mutta ei työläisiäkään ole unohdettu. Kirjan mehukkainta antia ovat puhekieliset replat (meinaan siis nimenomaan tässä ruotsinkielisessä). Kirjan vastenmielisintä antia on se, että vaikka sukupuoliyhteyttä tapahtuu useaan otteeseen ja sitä lähes poikkeuksetta kuvataan epäsuorasti ja kuvainnollisesti ja kiertoilmauksin, se yksi ainoa suoraan kerrottu seksikohtaus on sitten tietenkin raskauteen johtava raiskaus, joka vieläpä sijaitsee kultaisen leikkauksen kohdalla. Että sitäkö tässä nyt erityisesti haluttiin korostaa?
Mutjoo, koska tämä on sukupolvikuvaus, joka on rakennettu ajan henkeä kuvastavien detaljien varaan, mitään varsinaista juonta tässä ei ole, vaan päähenkilöt syntyvät ja elävät ja joku heistä ehtii vieläpä kuollakin ennen kirjan aikajänteen päättymistä.
Years ago, when House of Leaves was first being passed around, it was nothing more …
En aina jaksa lukea postmoderneja romaaneja kovin pitkälle. Mutta kun jaksan, ne yleensä tekevät vaikutuksen.
Mutta mitä tällaisesta sillisalaatista oikein osaisi sanoa? Kaikki rakenteen säännöt rikotaan, ikinä ei voi tietää, miltä seuraava sivu näyttää ja mihin siinä poukataan. Mutta jos nyt yritän. Kirjan tarina on sipuli: [[[[[talo] talosta tehty dokumenttielokuva] dokumenttielokuvaa kommentoiva akateeminen käsikirjoitus] käsikirjoitusta kommentoivat satunnaisen jannun turinat] kaikkea tätä kommentoiva toimituskunta]. Alaviitteissä kerrotaan vähintään yhtä paljon kuin varsinaisessa tekstissä. Lopuksi on vielä liitteet, jotka lukemalla vasta saa muodostettua jonkinlaisen eheää muistuttavan käsityksen siitä, mistä kirjassa on kyse. Graafista kikkailuakin on toki paljon.
Minut kuitenkin sai lumoihinsa nimenomaan sen satunnaisen jannun turinointi. Hänen turinansa on painettu courierilla ja kerrontatyyli muistuttaa rentoja nettipäivityksiä — mutta ei sellaisia nettipäivityksiä, joita nykypäivän some on pullollaan, vaan enemmän sellaista proosallisuutta, jota 1990-luvulla netistä ja purkeista löytyi. Kirjan alku tuntuikin siltä kuin olisi sukeltanut jonnekin 1990-luvun purkin aarrearkkuun ja olisi alkanut lukea jotain sellaista …
En aina jaksa lukea postmoderneja romaaneja kovin pitkälle. Mutta kun jaksan, ne yleensä tekevät vaikutuksen.
Mutta mitä tällaisesta sillisalaatista oikein osaisi sanoa? Kaikki rakenteen säännöt rikotaan, ikinä ei voi tietää, miltä seuraava sivu näyttää ja mihin siinä poukataan. Mutta jos nyt yritän. Kirjan tarina on sipuli: [[[[[talo] talosta tehty dokumenttielokuva] dokumenttielokuvaa kommentoiva akateeminen käsikirjoitus] käsikirjoitusta kommentoivat satunnaisen jannun turinat] kaikkea tätä kommentoiva toimituskunta]. Alaviitteissä kerrotaan vähintään yhtä paljon kuin varsinaisessa tekstissä. Lopuksi on vielä liitteet, jotka lukemalla vasta saa muodostettua jonkinlaisen eheää muistuttavan käsityksen siitä, mistä kirjassa on kyse. Graafista kikkailuakin on toki paljon.
Minut kuitenkin sai lumoihinsa nimenomaan sen satunnaisen jannun turinointi. Hänen turinansa on painettu courierilla ja kerrontatyyli muistuttaa rentoja nettipäivityksiä — mutta ei sellaisia nettipäivityksiä, joita nykypäivän some on pullollaan, vaan enemmän sellaista proosallisuutta, jota 1990-luvulla netistä ja purkeista löytyi. Kirjan alku tuntuikin siltä kuin olisi sukeltanut jonnekin 1990-luvun purkin aarrearkkuun ja olisi alkanut lukea jotain sellaista tekstiä, josta ei yhtään tiedä, kuka ja miksi sen on kirjoittanut ja mikä sen totuudenmukaisuuden aste on. Kuin löytäisi jonkun toisen tietokoneelta hakemiston täynnä sekalaista mutta oudon kiinnostavaa tavaraa. Ja tämä piti otteessaan yhtä tiukasti kuin se kaikki satunnainen ryönä silloin aikoinaan ennen internetiä, kun purkkeihin soitettiin yöllä lankalinjalla ja diskettejä vaihdettiin koulun pihalla.
Ja tämän 1990-luvun ryönän tavoin jossain vaiheessa tuli se sama kyllästymisen ja pettymisen tunnekin, joka on niin tavallista satunnaista tavaraa tonkiessa: eihän tämä lopu koskaan eikä tässä ole mitään yhtenäistä salaisuutta paljastettavaksi, vaikka aluksi siltä tuntui, vaan tämä nyt vain on läjä jotakin. No, tämä on kuitenkin romaaniksi kirjoitettua tavaraa ja siten tämä lopussa saa päätöksensä ja merkityksensä, ja sen ansiosta tämä ansaitseekin neljä tähteä eikä esimerkiksi kahta. Pitää vain jaksaa sinne loppuun asti. (Mutta sanotaan nyt jo ihan suoraan, että tauhkaa tässä on niin paljon, että kaikki kysymykset eivät todellakaan saa vastaustaan.)
Kaiken kaikkiaan hyvin immersiivinen tarina ihmismielen pimeistä syvyyksistä, syyllisyydentunnosta ja itselle annettavasta synninpäästöstä. Kirja, joka tulee uniin.
Hmm hmm. Jotenkin unenomaisesti etenevä dystopiakuvaus. Unenomaisuuden syynä saattavat osittain olla rikottu kronologia ja se, että henkilöt toimivat rooleissaan kuin mitkäkin haaveksivat amatöörit, vaikka olisivat nimellisesti kuinka kovia asiantuntijoita ja ihmiskunnan kohtalo on vaakalaudalla. Kaikkiaan on myös hiukan vaikea saada otetta siitä, kuka tässä toimii mitäkin vastaan ja minkä puolesta. Lopulta ajattelen, että kai nämä asiat on hedelmällisintä nähdä nimenomaan vertauskuvina.
Mutta jos bodyhorroria kaipaa, niin sitä tässä kyllä riittää.
