Toinen Espoo

Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen Onni Tapio Karin pro gradu.

Tiivistelmä:

"Tutkimus käsittelee Espoon työväenliikkeen historiaa vuosina 1950-1984. Tutkimuskohteen ajallinen ja paikallinen rajaus korostaa murroksellisuuden teemaa. Ajanjaksolle tyypillistä oli työväen perinteisen elämäntavan ja sosiaalisen kollektiivisuuden murtuminen. Tutkimus on Espoon kasvun, vaihtoehtoisten tulevaisuusvisioitten kamppailun ja työväenliikkeen rapautumisen historiaa. Tutkimus käsittelee työväenliikkeen perspektiiviä yhteiskunnalliseen muutokseen ja Espoon kehitykseen – työväenliikettä osana työväen elämäntapaa, työväenliikkeen tulkintoja yhteiskunnallisesta muutoksesta ja työväenliikkeen tendenssien välisiä ristiriitoja.

Tutkimus perustuu ennen muuta työväenpuolueiden – SKP, SKDL, SDP – kunnallis- ja paikallisjärjestöjen arkistoaineistoihin. Kirjallisuus jakautuu työväenliikkeen ja Espoon historiaa käsittelevään kirjallisuuteen, joista ensin mainittu jakautuu yleisesti työväenliikettä ja erityisesti Espoon työväenliikettä käsittelevään kirjallisuuteen. Kirjallisuus vaihtelee akateemisesta historiantutkimuksesta järjestöjen historiikkeihin. Metodologisena haasteena on, että aineisto on järjestöpohjaista, mutta tutkimus käsittelee työväenliikettä holistisena kokonaisuutena.

Tutkimuksessa esitetään historiallinen kolmen Espoon malli: ensimmäinen Espoo on traditionaalinen, ruotsinkielinen maalais-Espoo, toinen työläisyhdyskuntien punainen Espoo, kolmas nykyisenlainen keskiluokkainen, poliittisesti porvarillinen Espoo – tuntemamme Espoo. Tutkimuksessa arvioidaan kriittisesti vallitsevia historiakuvia, joissa toinen Espoo unohtuu ja Espoon lähihistoria hahmotetaan esimodernin ja modernin jännitteen kautta.

Työväenliike kävi tutkimusajanjakson aikana läpi useita vaiheita. 1950-luku oli tulevaisuusvisioiden aikaa – työväenliike uskoi tulevaisuuden sosialistiseen yhteiskuntaan, toisaalta sosiaalidemokraattien reformistisin siipi osallistui Asuntosäätiön Tapiola-projektiin, jota voidaan pitää kilpailevana tulevaisuusvisiona. 1960-luku oli toiminnan heikkenemisen kautta, mutta samanaikaisesti ilmapiirin vapautuminen herätti työväenliikkeen toiveita. 1970-luvun alussa työväenliike koki aatteellisen nousukauden ja sai uutta verta. Perinteiset toimintamuodot elpyivät. Ilmapiiriä leimasi usko sosialismin voittoon, mutta sitä rasitti työväenliikkeen sisäinen taistelu. Ilmapiirille tyypillisesti Espoon työväenliikkeessäkin uskottiin keskiluokan proletarisoitumiseen.

Aatteellista nousukautta seurasi kriisi. 1970-luvun lopussa Espoon työväenliike lamaantui. Aiemmista toiveista poiketen teoria toimihenkilöiden proletarisoitumisesta ei tuntunutkaan toteutuvan, sen sijaan työväenliikkeen perustaa nakersi työväenluokan ”keskiluokkaistuminen”. Lisäksi työväenliikkeen legitimaatiota heikensi sen leimautuminen osaksi valtarakenteita. Tutkimuksen ajallinen päätepiste sijoittuu vuoteen 1984. Noihin aikoihin työväenliike aatteellisesti erityisenä liikkeenä, joka sananmukaisesti oli työväenliike, alkoi muuttua tunnistamattomaksi, mikä havaittiin myös ajankohtaisessa tutkimuksessa.

Espoon työväenliike katosi paitsi nykyisyydestä, myös historiasta. Se nousee nykyään esiin lähinnä työläisalueita käsittelevässä kotiseutuhistoriassa, ei Espoon historian yleisesityksissä tai yleisessä historiatietoisuudessa. Espoo on ollut yhteiskunnallisten kehityskulkujen edelläkävijä koko lähihistorian ajan ja kiteyttänyt kulloisetkin muutostendenssit. Espoossa murros tapahtui rajummin ja nopeammin kuin yleensä."