Reviews and Comments

Tämä kuvitettu kooste Schjerfbeckin kirjeistä sai heti alkuun hiukan inhottavan sävyn, kun sen koostaja kirjoitti alkupuheessa taiteilijan olleen hyvin tarkka yksityisyydestään, aivan erityisesti kirjeidensä suhteen, jopa niin pitkälle, että hän poltti säännönmukaisesti kaikki kirjoittamansa ja saamansa kirjeet koko elämänsä ajan. Tätä kirjaksi koottua kirjekokoelmaa perusteltiin kuitenkin sillä, että kirjeiden haltijan mukaan Schjerfbeck oli kuitenkin antanut laatikollisen kirjeitä säilytettäväksi kuolemansa jälkeen, ja sillä, että julkaisuajankohta on hyvin kauan hänen kuolemansa jälkeen.

Kirjeet on koottu kirjaan aika ajoin hyvin hataraan aihepiirijärjestykseen, joten kirjeiden kirjoitusvuodet vaihtuvat koko 301 sivun aikana hyvin usein. Sen vuoksi käy hassusti niin, että Scherfbeck päätyy ikään kuin kertomaan tietyistä elämänsä suurista hetkistä Maria Wiikille yhä uudelleen, ja vanhenemaan aina vain uudestaan. Lukijan on muistettava tarkistaa kirjoituspäivämäärä tarkasti liittääkseen kirjeen jonkinlaiseen jatkumoon ja esimerkiksi taiteilijan elämänvaiheeseen tai ikään. Tämä on tietysti sujuvan lukemisen kannalta epäkäytännöllistä.

Ehkä vielä ongelmallisempaa on kuitenkin se, että kirjeen valikoituminen tiettyyn aihepiiriin saattaa olla tehty kirjeen hyvin lyhyen, esimerkiksi vajaan lauseen tai parin sanan mittaisen sivuhuomautuksen perusteella, joten taiteilijan ajatukset tietyn aihepiirin kohdalta ei silloin tule välttämättä ollenkaan tutuiksi tätä aihetta käsittelevän kappaleen kohdalla. Aihepiirit etenevät kirjassa myös ensinnäkin iloisesta synkkään (viimeiset kappaleet käsittelevät sota ja yksinäisyyttä) ja vieläpä tärkeimmästä triviaaliin (alussa kappaleet käsittelevät mm. maalaustekniikoita ja taiteen merkitystä, lopuksi esim. säätä), joten alun jälkeen kappaleita tekee yhä vähemmän mieli lukea.

Kaiken kaikkiaan kirjassa tulee hirveästi toistoa sekä kirjeiden vuosilukujen sekoittuessa että toimittajan lainatessa omissa selitteissään pitkiä pätkiä kirjeistä sieltä täältä.
En ole varma, oliko Schjerfbeckin kirjeet sisällöllisesti aina tätä, mutta tässä kirjassa esiintyvissä kirjeissä puitiin melkein ainoastaan särkyä, kipua ja sairastelua, sekä ajoittain yksinäisyyttä tai maalaamisen vaikeutta. Paljon valitusta siis, enkä ehkä ihan näe suurta sivistävää vaikutusta sellaisen julkaisemisessa.
Kuvituskuvat ovat lähinnä Schjeefbeckin maalauksista, eivätkä ne aina liity vahvasti käsiteltyihin aiheisiin.
Luultavasti tärkein kirjan tiedollinen anti oli kirjeitä koostaneen Holgerin taustatyön tulos, eli oheishuomautukset, viittaukset ja lähteet, ja nekin koskivat pitkälti joidenkin Schjerfbeckin tuttavapiiriin kuuluneiden yksityishenkilöiden saavutuksia ja muita kuulumisia.

Toivon, että Schjerfbeckin elämä oli edes vähän muutakin kuin se, millaisen kuvan tämä teos kirjeineen siitä antoi.

How many hidden, quiet but charming bars with good selection of vinyls are there in Japan?

After (very excitedly) reading too many of his novels, I had had to find out that Haruki Murakami had started to repeat himself, rely on his witty style of writing and having the same characters slowly move from one book to another with the same background music and the same atmosphere, just changing the names every now and then.
That's why I was so happy to bump into a collection of short stories by him. I was expecting snippets of different moods and moments, wind of inspiration blowing or something, at least something fresh and fun! To me short stories are like that - they don't need to be serious as they are short and meant to be read rather quickly and with an ice cream in one hand. Once again I had to be dissapointed. It was the already familiar melancholic, dreamy and flowy mood which didn't really have a focus, and the repetition of themes again and again, greeting me like an old friend.

I have to be clear: I dont need books to be full action from cover to cover, and neither do I hate slow, unclear or plotless stories. It's the slowness of action or the lack of it that makes my brain go wild, and that happened with "Kafka on the shore" as well. But a book should be something more than what the writer thinks is 'pretty cool imaginary image' for a second, it should make me think or feel something (other than irritation..), which in the best case scenario is new and opens us up to more new thoughts. And no, I do like repetition as well until some point, but I think no one, and especially an artist, should let themselves stay only in the one place they feel comfortable (and well-marketed) in. They should think of me, the reader, who is booooooored!

This is how they go: The narrator (whom lets themselves to be very distant to us) tells a story about another character, which is always "very typical" "shockingly ordinary", "colourless in a weird, natural way" and whatnot (as if bland would be the new black). Then there are humble mentions of music in the car stereos, something about birds or trains or small, unnoticeable bar behind the art museum, a bit of ordinary, yet weirdly pleasing, slow sex, a mind-twisting weird but sweet conversation afterwards (many times including the woman-person telling how beautiful is the narrator-male-persons cock), some lonely cup-noodle eating behind a raindrop-stained window thinking about the person (the one our distant narrator wants to talk about), and an ending with no real thought to even explain why this had to be read. The same concept comes so familiar I honestly could make a drinking game of his books. (hmm!)

I mean I understand he wants to use motifs, but as there is no side-story hidden, no added metaphoras, and, at least what I gather, no symbolic value which would add depht to the bland story, it seems a bit pretentious.

And yes, Murakami's style is noticeable and the stories with their glimpses of magical realism very easy to read and follow, but unfortunately I think more than two or three of his books are already too much. It just doesn't go anywhere.
I would be happy to hear some differing opinions or explanations about this repetitivness, though. It's a shame to get bored of something you've really liked.

In his latest novels, Kundera has explored a whole new area and style of writing. It's still witty, intellectual, sarcastic and funny, but for some reason I find it also weirdly and annoyingly anarchistic, what comes to good literature. It's as if the writer would try to break boundaries of the well-known 'smart writing' and clichés, and falling very intentionally and, I have to admit, successfully, behind the invisible borders of tastefulness. He does it all with a knowing way, but it still seems a bit like cheating to me. (What I'm solely talking about is the style and means, for example the use of repetition, not the storyline or the characters. There will be spoilers about the ways of writing ahead.)

Even though it's obvious that some of the means Kundera has used have symbolic value, for me they seem a bit off every now and then. For example seeing the narrator reflecting themself above the characters, godlike, might be good for enhancing the marionette-effect of them, but I also think that it's too distracting to have them reflecting their own thoughts to the reader at the same time. It could be also the way it was done in this book: as a result of that I felt the narrator much closer to me than the characters. And that can't be good, if the storyline is still following the characters. Also the excessive use of any enhancing tool is straightforward tacky, and I don't see why explaining it (like Kundera does after using the same exact thoughts in this novel) would make it any better.

Anyway I think mostly my impression of the book got two-star damage from not understanding the symbols in here. What were the angels for? The bottle? Or was it all meaningless, and therefore something I should forget about? It was difficult to understand the meaning of the conversations between the deceased mother and her son, or reflect any of it to Stalin's joke, for example. Maybe I didn't have the correct mindset for this, but maybe it was also hidden too far behind the smarty-pantsy experimental narration for me to reach.

And in the end, even if I didn't find this as charming as Kundera's other production, and the afterall taste was mostly annoyed, I still found myself reading it in one sitting, and thinking about it for days after. I even might read it second time to get a better understanding.. who knows!