Äänekäs kevät

Ekokriittisen kirjallisuudentutkimuksen pariin johdatteleva artikkelikokoelma Äänekäs kevät viittaa nimellään Rachel Carsonin klassikkoteokseen Äänetön kevät. Ympäristökysymysten äärellä tässäkin ollaan. Teos on yliopiston oppikirjaksi suunnattu suomenkielinen johdatus ekokriittisen kirjallisuustutkimuksen pariin.

Teoksen aloittaa sen toimittajien Toni Lahtisen ja Markku Lehtimäen laatima johdantoartikkeli, joka esittelee ekokriittisen kirjallisuusteorian perusteet. Teorian parissa on erilaisia näkemyksiä, mitä ekokritiikillä ylipäänsä tarkoitetaan ja millaisia tekstejä kritiikin pariin on otettava. Tutkitaanko vain niin kutsuttuja ympäristötekstejä, vai voidaanko tutkia laajemmin erilaisten tekstien luontokäsityksiä? Ekokritiikki nähdään yhtä kaikki tavaksi, jolla kirjallisuustiede pystyy osallistuman yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Toni Lahtinen kysyy omassa artikkelissaan ”Sopiiko luonnolle tai ympäristöongelmille nauraa?” ja ottaa tutkittavakseen kolme satiirista novellia Veikko Huovisen Ympäristöministeri-kokoelmasta. Huovisen suhde ympäristökysymyksiin on ambivalentti ja jotkut Huovisen näkemyksistä rajaavatkin tekstit pois tiukimmista ekokritiikin rajauksista. Lahtinen osoittaa, miten näin vahvasti ympäristökysymyksiin kietoutuneiden tekstien jättäminen pois ekokritiikin parista on rajoittunutta.

Karoliina Lummaa esittelee ekokriittistä tulkintaa lukiessaan Risto Rasan luontorunojen lintukuvia ekokriittisen linssin läpi. Runojen linnut nähdään ympäristöongelmien indikaattoreina. Artikkeli esittelee hyvin, millaisia lukemisen ja tulkinnan mahdollisuuksia ekokritiikki avaa. Anna Hollsten lukee artikkelissaan Veikko Polameren Takkula-sarjan runoja taustanaan runoilijan elämäkertatiedot. Sarjan runoissa esiintyy vahva tunneside paikkaan ja tämä topofilia tuo sarjaan oman ekologisen painonsa.

Vesa Haapala pureutuu Juhani Ahon lastuissa esiintyvään kalastuksen estetiikkaan ja etiikkaan. Sadan vuoden takaisen urheilukalastusmaailman avaaminen on itsessään mielenkiintoista, ja Haapalan ekoretorinen lähestymistapa avaa hyvin Ahon luontosuhteen ongelmakohtia ja eettisiä kipupisteitä. Kukku Melkas tähyää niin ikään noin sadan vuoden taakse ja lukee Aino Kallaksen Pyhän joen kostoa ekologisena kannanottona. Selviä ekofeministisiä piirteitähän tarinasta on luettavissa. Samansuuntaisissa ajatuksissa kulkee Toni Lahtisen analyysi Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -romaanin maaäiti-metaforasta.

Lopuksi tarkastellaan vielä kolmen artikkelin verran pohjoisamerikkalaista kirjallisuuskenttää. Kristian Blomberg ja Joona Säntti tutkailevat Margaret Atwoodin romaania Yli veden osana keskustelua luonnon ja kielen välisestä suhteesta. Onko kieli keino rakentaa siltoja ihmisen ja luonnon välille, vai vieraannuttava voima, joka erottaa ihmisen maailmasta? Markku Lehtimäki rinnastaa amerikkalaista luontorunoutta ja Terence Malickin elokuvakerrontaa, joissa ideaalisena luontosuhteena näyttäytyy hiljaisen ja puhtaan luonnon kärsivällinen kuuntelu. Viimeisenä Cheryl J. Fishin artikkeli (suomennos Sanna Katariina Bruun) esittelee ympäristöaktivismin representaatioita kirjallisuudessa ja elokuvissa ja miten ne voivat haastaa kaksijakoisen näkemyksen ympäristöaktivisteista joko sankareina tai terroristeina.

Kokoelman johdantoartikkeli tuli vastaan kirjallisuustieteen opinnoissa johdatuksena ekokriittiseen kirjallisuudentutkimukseen. Äänekäs kevät vaikutti kuitenkin siinä määrin mielenkiintoiselta, että päädyin lukemaan koko kirjan. Varsinkin teoksen alkupuolen artikkelit olivat näin kirjallisuustieteen opiskelijan näkökulmasta hyödyllisiä esimerkkejä tekstianalyyseistä.

Koen ekokritiikin ylipäänsä käyttökelpoiseksi työkaluksi kirjallisuuden tulkintaan, muiden teorioiden rinnalle. ”Pitäisikö paikasta tulla uusi kategoria rodun, luokan ja genderin rinnalle?” kysytään johdannossa Cheryll Glotfeltyä lainaten; minun mielestäni vastaus tähän voi aivan hyvin olla ”kyllä”.