User Profile

Toisinaan ihmiselämässä tulee vastaan hetki, kun on ehdottoman välttämätöntä painua kaupungista helvettiin.

Sisarus Dex jättää turvallisen ja tasaisen elämänsä kaupungissa taakseen ja tekee uranvaihdoksen. Hän ryhtyy kiertäväksi teemestariksi, vailla mitään koulutusta tai kokemusta. Helppo hommahan se on: sen kun kiertelee ympäriinsä, laittaa ihmisille teetä ja kuuntelee heidän huoliaan. Alkuvaikeuksien jälkeen Dexistä tuleekin oikein oiva teemestari – mutta entä kun hänet liikkeelle ajanut tyytymättömyys ei poistukaan?Isoin järkytys kuitenkin koittaa, kun Dex kohtaa robotin. Robotit sinänsä eivät ole aivan odottamattomia: vuosisatoja sitten robotteja käytettiin teollisuudessa laajasti, mutta sitten ne tulivat yllättäen tietoisiksi, lopettivat työnteon ja poistuivat villiin luontoon. Sen jälkeen robotteja ei ole nähty, ja niistä on tullut likimain satuolentoja.Dex kuitenkin kohtaa robotin, joka on tuttavallinen, innokas ja utelias – robotitkaan eivät tiedä ihmisistä enää kovin paljon. Dexillä ja robotilla on paljon opittavaa toisistaan, ja ehkäpä Dex voi robotin avulla oppia jotain itsestäänkin. Veisu luonnonkoneille on Munkki ja robotti -duologian avausosa, joten Dexin ja robotin seikkailu saa vielä jatkoa. Se on hyvä, sillä pienoisromaanimittainen tarina jättää kaipaamaan lisää lempeää keskustelua elämän tarkoituksesta.Toivoin aikoinaan To Be Taught, If Fortunate -kirjan arviossani, että joku kustantamo Becky Chambersin tuotantoon tarttuisi. Hertta ei ollut silloin vielä julkaissut ensimmäisiä kirjojaan; jos olisi, olisin kohdistanut toiveeni suoraan Hertan suuntaan, sen verran hyvin Chambers Hertan profiiliin sopii. Onneksi tie vei perille itsestäänkin. Suomentajaksi löytyi Kaisa Ranta, joka on yhtä lailla oikea tekijä tehtävään. Tällä tavalla hävitään aikasota -suomennos osoitti Rannan taidot scifikääntäjänä, eikä Veisu luonnonkoneille ole yhtään heikompi.Lempeys ja rauhallisuus on arvokasta ja hyvää, eikä sitä ole missään nimessä liikaa. Tätä lämpimänä höyryävää teekupposta suosittelen myös niille leppoisan kirjallisuuden ystäville, joille scifin lukeminen tuntuu ajatuksena vieraalta; Veisu luonnonkoneille tarjoaa lukijalle hyvin pehmeän mahdollisuuden kirjallisen maailmansa laajentamiselle.

Tämä vuonna 1987 ilmestynyt Taivasalla on jäänyt toistaiseksi Risto Rasan viimeiseksi runokokoelmaksi. Samana vuonna Rasa valmistui kirjastonhoitajaksi; ehkä kirjastoala vei sitten runoilijan. Taivasalla on pieni kokoelma, jossa on pieniä runoja luontoaiheista. Paikoin tekstissä pilkahtaa jotain kaupungista, mutta ihmisen paikka on näissä teksteissä lähinnä tarkkailijana.

Oksa kahahti,
kädet, vaunut heilahtivat,
jalkopäässä kesäpeite hulmahti.
Männyssä hyppäsi orava.

Nyt huulet käyvät,
takin taskussa sormet ojentuvat
runon tavuiksi. Aivojen oksistossa
vilahti ajatuksen häntä.

Jälkimmäiseen säkeistöön on tällaisen pitkänlinjan haikunsommittelijan helppo samastua. Rasan japanilaishenkiseen luontohavaintojen tekemiseen kallellaan oleva runous ei ole useinkaan muodoltaan tarkkaa haikua, mutta samankaltainen on tunnelma. Muutama suoraan haiku- tai tankakaavaan uppoava runo kirjasta sentään löytyy.

Vaikea–helppo-skaalalla Rasan runous asettuu sinne helpompaan päähän. Taivasalla-kokoelman runoihin on helppo suhtautua kenen tahansa, jolla on joku luontokokemus. Helppous ei toisaalta tarkoita heikkoutta: näissä on kaunista kuvastoa, oivaltavaa kieltä ja taidokasta sanojen asettelua. Mieleen tulee uudemmista tekijöistä Pekka Kytömäki, joka kirjoittaa yhtä lailla harkittua ja helposti lähestyttävää tekstiä.

Taivasalla lähestyy 40 vuoden kypsää ikää, mutta on edelleen sen arvoinen, että kirjan kirjaston kokoelmista esiin kaivaa.

Solvej Ballen aikasilmukkakirjasarja on jatkunut kolmanteen osaansa. Antiikkikirjoja kauppaava Tara Selter on edelleen jumissa marraskuun 18. päivässä: tämän osan alussa Taralle koittaa jo 1144. toistuva päivä. Kirjasarjan ensimmäinen osa opetti maailman säännöt: mikä pysyy, mikä ei. Taralle tämä ei ole pelkkää Päiväni murmelina -painajaista, hänen ei tarvitse toistaa tismalleen samaa päivää uudestaan ja uudestaan. Toisessa osassa Tara lähtikin tutkailemaan marraskuun 18. päivän maailmaa ja muun muassa etsimään Euroopan pohjois- ja eteläosista vuodenaikojen vaihtelua ikuisen marraskuun sijasta.

Nyt kolmannessa osassa Tara kohtaa toisenkin aikasilmukkaan juuttuneen. Tämä pohjustettiinkin jo edellisessä osassa, mutta nyt Tara pääsee tutustumaan Henryyn, toiseen samaan päivään juuttuneeseen. Heidän kokemuksensa ovat olleet erilaisia, mutta yhteistäkin tarttumapintaa löytyy. Filosofinen, pohdiskeleva sävy on edelleen läsnä. Tara muun muassa jää pitkäksi aikaa pohdiskelemaan erilaisia ääniä.

Enää ei ole säröääniä. Tavaroilla on sivuääniä ja lisä-ääniä. Niillä on myötä-ääniä ja heijastusääniä. Minä ajelehdin sisään ja ulos kauppojen ja kahviloiden ovista, maleksin pitkin jalkakäytäviä, ylitän katuja ja kuuntelen autoja ja puhetta, äänet etääntyvät tai lähenevät, ne roikkuvat ilmassa ja katoavat taas. Kuulen alaääniä ja ylä-ääniä ja vastaäänet, jotka saavat kaiken erottumaan selvästi.

Uuden aikaan juuttuneen henkilön tuominen mukaan kirjaan antaa tälle osalle omintakeisen sävynsä verrattuna aikaisempiin kirjoihin. Lopuksi Balle vie tarinaa taas uuteen suuntaan, joka jättää odottamaan sarjan seuraavaa osaa. Heti keväälle 2025 sitä ei ole luvassa, mutta toivottavasti Kosmos ja Sanna Manninen jatkavat mahdollisimman pian suomennoksia. Balle on kirjoittanut seitsemänosaiseksi kaavailtua sarjaa viisi osaa vuosina 2020–2023. Kuudetta osaa ei ole vielä ilmestynyt.

Takakansitekstit kannattaa sitten jättää taas lukematta. Edellisosa tarjoili takakannessaan juonipaljastuksia tästä osasta; tämä sentään pitäytyy juonipaljastuksissa itsessään.

Toinen Claire Keegan -suomennos Kasvatti oli helppo napata kirjaston vippihyllystä: Nämä pienet asiat -romaanin perusteella tiesin, että lyhyttä tavaraa on tiedossa. Kasvatti onkin alunperin ilmestynyt novellina The New Yorker -lehdessä ja vaikka sitä onkin siitä pidennetty, on se silti likimain pitkän novellin mittainen.

Tarina sijoittuu Irlantiin; Wikipedia tietää kertoa kyseessä olevan vuoden 1981, mutta kirjassa sitä ei kai sanota missään kohtaa. Päähenkilönä on nimetön tyttö, joka viedään kesäksi kasvattivanhempien hoitoon. Kotona on muutenkin riittävästi lapsia ja äiti on viimeisillään raskaana seuraavasta. Perhe on köyhä, joten yksi suu vähemmän ruokittavaksi on hyvä asia. Kasvattivanhemmat, Kinsellat, ovat ystävällisiä ihmisiä ja kohtelevat tyttöä erittäin hyvin.

Kasvatti kerrotaan tytön näkökulmasta ja Keegan käyttää tätä näkökulmaa taitavasti: monia asioita ei sanota suoraan, koska lapsi ei niitä välttämättä niin ymmärrä, mutta aikuislukija hahmottaa rivien välistä kaikenlaista. Kirjaan jää myös vähän tulkinnanvaraa. Kinselloillakin on salaisuutensa, jonka tyttökin saa selville, ja joka leijailee tarinan taustalla surumielisyytenä.

Tässä pienessä tarinassa ei ole mitään ylimääräistä. Claire Keegan on vähäeleinen, taitavasti pelkistävä kirjailija, ja Kristiina Rikman on onnistunut suomennoksessaan totutun hyvin. Kasvatti on viehättävä pieni kirja, ja minusta vielä onnistuneempi kuin Nämä pienet asiat. Kasvatti on tarinana jotenkin puhtaampi ja vähemmän imelä. Kaunis teos, toivottavasti Keeganin tuotannon suomentaminen vielä jatkuu.

Suomenruotsalainen Ellen Strömberg nousi minun kartalleni edellisellä August-palkitulla nuortenkirjallaan Mehän vaan mennään siitä ohi. Kirja kuvasi hienosti nuoruuden murroskohtia, ystävyyttä ja rakkauden etsimistä. Nyt Strömberg on kirjoittanut ja Eva Laakso suomentanut uuden nuortenkirjan, johon oli tietysti pakko tutustua.

Ei alkua ei loppua kertoo kahdeksasluokkalaisesta Benjaminista, joka viettää kesää asuntovaunussa isänsä kanssa jossain Pohjanmaan perukoilla. Isä on työkeikalla arkeologina tekemässä kaivauksia. Benjaminin täytyy raahautua mukaan, koska muitakaan vaihtoehtoja ei ole. Työreissu on isälle selvästi tärkeä. Äidin sairastuminen ja kuolema painaa taustalla sekä isällä että pojalla.

Kesästä on tulossa tavattoman tylsä, mutta sitten Benjamin kohtaa rannalla Tristanin, joka on kiehtova ja herkullisen salaperäinen. Tristan ei kovin paljon kerro itsestään, mutta pian käy selväksi, että suosiossa hän ja hänen perheensä ei paikkakunnalla ole: Tristania katsotaaan kieroon ja Benjaminia kehotetaan suoraan välttämään tämän seuraa. Benjamin ei kuitenkaan näe Tristanissa mitään pahaa. Päinvastoin, ilmassa taitaa olla jopa vähän ihastumista, jos ei rakastumistakin. Tristaniin liittyy kuitenkin paljon kysymyksiä, mutta sitten yllättävä löytö paikallisesta antikvariaatista johdattaa Benjaminin Tristanin salaisuuden jäljille.

Siitä ei enempää; Ei alkua ei loppua on oikein mainio kertomus, enimmäkseen realistinen, mutta pienellä fantastisella elementillä. Se tekee tarinasta kiinnostavan, mutta tuskin vieraannuttaa pahasti realististen kirjojen ystäviä. Tarinan teemat ovat kuitenkin ikuisia: Strömberg pohdiskelee kirjassaan rakastumista ja rakastamista, surua ja menetystä, ulkopuolisuuden tuntemusta ja elämän jatkumista kuoleman jälkeen toisissa ihmisissä.

Ellen Strömberg on näillä kahdella nuortenkirjallaan vakuuttanut ainakin minut taidoistaan. Eva Laakson suomennos on tässäkin kirjassa luontevaa ja helppolukuista. Kyllä tätä kelpaa nuorille ja muillekin kevyesti yliluonnollisten ja vähän surumielisten kesäromanssien ystäville suositella.

Saksalainen W. G. Sebald on pyörinyt kirjallisen tietoisuuteni reunamilla jo pitkään kirjailijana, johon olisi jossain kohtaa syytä tutustua. 1990-luvun alussa alkanut kirjallinen ura jäi valitettavan lyhyeksi Sebaldin menehdyttyä auto-onnettomuudessa vuonna 2001. Kirjakolmikko Huimaus, Vieraalla maalla ja Saturnuksen renkaat nosti Sebaldin suosioon.

Aloitin vähän sattumalta tästä Huimauksesta; Sebaldia harrastaneet ystäväni eivät tätä mitenkään parhaana pidä, mutta en nyt tullut huomioineeksi heidän näkemyksiään. Sinänsä tästä esikoisromaanista aloittaminen ilenee luontevaa. Romaaniksi tämä on kyllä erikoinen tapaus, sillä fiktioon sekoittuu esseistiikkaa ja muistelmia.

Neliosainen teos alkaa osiolla ”Beyle eli Rakkauden outo ilmiö”, joka kertoo Henri Beylen tiiviin elämäkerran alkaen Napoleonin sotaretkestä Alppien yli vuonna 1800 ja päätyen Beylen kuolemaan. Beyle tunnetaan paremmin nimellä Stendhal.

Toisessa osiossa, ”All’estero”, kuvaillaan nimettömän kertojan matkoja Alppien läheisyydessä. Nimetön kertoja on jossain määrin Sebald itse, ainakin elämäkertatiedoissa on yhtäläisyyksiä. Kertoja kuljeskelee paikasta toiseen: Englannista Wieniin, Wienistä Venetsiaan, Veronaan, Gardajärvelle, Milanoon ja niin edelleen. Matkan varrella kertoja tekee monenlaisia huomioita nykyhetkestä ja historiasta, kuten Casanovan vaiheista Venetsiassa.

Tekstiä täydentävät pienet mustavalkoiset kuvat: lehtileikkeet, ravintolakuitit, Sebaldille kirjoitettu väliaikainen henkilöllisyystodistus. Ne tuovat teokseen dokumentaarin tuntua. Kaiken tämän tarkoitus jää kenties hivenen hämäräksi, mutta kerrontatavassa ja sen harhailevuudessa on jotain kiehtovaa.

”Tri K. Rivan terveyskylpylässä” kertoo lukijalle hankalasta vaiheesta Franz Kafkan elämässä. Alpillinen teema jatkuu, kun Kafka vierailee Gardajärven Rivassa nauttimassa vesiä. Sebald on selvitellyt asioita: Kafka on kirjoittanut kirjeessä käyneensä elokuvissa, joten Sebald on penkonut arkistoja ja ottanut selvää, minkä elokuvan Kafka kävi katsomassa. Lopuksi Sebald tiivistää Kafkan kertomuksen Metsästäjä Gracchus.

Viimeisessä osiossa ”Il ritorno in patria” Sebald tekee nostalgiantäyteisen vierailun lapsuuden kotikaupunkiinsa Wertachiin, tässä vain ”W.”, jossa Sebald ei ole käynyt lapsuusvuosiensa jälkeen. Sebald muistelee kylän asukkaita ja erityisesti metsästäjä Schlagia, jonka kohtalo peilaa Kafkan metsästäjä Gracchusta.

Kaikkineen Huimaus on omintakeinen teos. Se ei minua vielä täysin hurmannut, mutta jotain kiehtovaa Sebaldin tyylissä on. Seuraavaksi tartun sitten Saturnuksen renkaisiin, jota kai pidetään yleisemminkin Sebaldin parhaana teoksena. Oli tämäkin mielenkiintoinen, etenkin Sebaldin henkilökohtaisemmat osuudet erottuvat teoksesta edukseen. Suomessa Sebaldiin tartuttiin vasta tämän kuoltua; viimeiseksi jäänyt Austerlitz oli ensimmäinen suomennos, mutta sittemmin Oili Suominen on suomentanut kaikki Sebaldin proosateokset. Suomennoksesta ei ole pahaa sanottavaa. Runoja ovat suomentaneet Kari Aronpuro, Tuomo Holopainen ja Jaakko Salemaa.

Martha Wellsin Murhabotin päiväkirjat -sarjan neljäs osa Taktinen vetäytyminen saattaa päätökseen neljästä pienoisromaanista koostuvan ensimmäisen tarinakaaren. Siihen näyttäisivät toistaiseksi loppuvan myös sarjan suomennokset: Hertta on julkaissut Mika Kivimäen suomennoksia tasaiseen tahtiin puolen vuoden välein, mutta nyt kevään 2025 kuvastosta ei enää uutta Murhabotti-kirjaa löytynyt. On kuitenkin hienoa, että tämä ensimmäinen kokonaisuus saatiin suomeksi nopeaan tahtiin.

Kun palasin HaveRattonin asemalle, joukko ihmisiä yritti tappaa minut. Se tuntui vain reilulta, kun otetaan huomioon, kuinka paljon olin ajatellut tappavani joukon ihmisiä.

Sarjan aikaisemmissa osissa vapaan tahdon ja mieltymyksen viihdemediaan kehittänyt turvallisuuskyborgi Murhabotti on kierrellyt ympäri galaksia tehden tutkimuksiaan. Viimeksi se kaiveli Oikullinen protokolla -kirjassa GrayCris-yhtiön maankaltaistamisen varjolla tekemiä rikoksia. Nyt sen on palattava takaisin, sillä sen entinen asiakas, tohtori Mensah, on pulassa GrayCrisin kanssa. Murhabotti on tunteeton tappokone ja mistään piittamaton työkalu, mutta mikä järjestelmähäiriö tässä sitten onkin kyseessä, Murhabotti taitaa kuitenkin välittää entisestä asiakkaastaan. Olisiko kyse jopa ystävyydestä?

Pelastusoperaatio tietää kunnon annoksen juonittelua ja selviytymistä tiukoista tilanteista. Murhabotti on edelleen erittäin kyvykäs ja nokkela, eikä joudu liiemmin rasittamaan itseään tavanomaisten vaarojen parissa. Nyt vastaan tulee kuitenkin aikaisempaa vaarallisempia paikkoja.

Tiivis pienoisromaani ei turhia jaarittele, vaan etenee mukavan reipasta tahtia. Kivimäen suomennos on luontevaa tekstiä, josta Murhabotin ihanan hapan, mutta silti hyväsydäminen persoonallisuus paistaa läpi. Murhabotti-sarja on scifin ystäville leppoisaa ja kepeää luettavaa. Sarja kannattaa lukea järjestyksessä, sen verran selkeä ja yhtenäinen tarinan kaari kirjoista muodostuu.

Englanniksi Murhabotin päiväkirjat on saanut jatkoa. Lyhyen ajan sisään ilmestyneiden neljän ensimmäisen osan jälkeen Wells piti hetken taukoa ja julkaisi sitten täyspitkän romaanin Network Effect. Myös palkintotulva on jatkunut: Network Effect voitti parhaan romaanin Nebula-, Hugo- ja Locus-palkinnot. Sen jälkeen on ilmestynyt jo kaksi muutakin teoksella. Myös tv-sarja on tulossa: Apple TV:n sarjassa Murhabottia esittää Alexander Skarsgård. Kuvaukset alkoivat keväällä 2024.

Toivottavasti Hertta jatkaa vielä Murhabotti-kirjojen suomennoksia. Hyvän mielen scifin julkaiseminen sentään jatkuu: Becky Chambersin Munkki ja robotti -sarjan avaus Veisu luonnonkoneille on tämän syksyn uutuuksia ja saa jatkoa jo keväällä.

---

Martha Wells' The Murderbot Diaries series concludes its first arc with the fourth instalment, Exit Strategy. The Finnish translations by Mika Kivimäki have been released steadily but appear to pause for now, with no new entries in the 2025 catalogue. It’s a relief the initial arc was translated promptly.

The story follows Murderbot, a security cyborg with free will and a love for media, as it returns to aid its former client, Dr. Mensah, who faces danger from the corrupt GrayCris Corporation. Though a "soulless killing machine," Murderbot’s actions suggest a surprising capacity for friendship. This rescue mission ramps up the stakes with tighter plots and tougher challenges.

The novella moves briskly, with Kivimäki’s translation capturing Murderbot’s sharp, sardonic personality. The series is light yet engaging sci-fi, best read in order for its cohesive story arc.

In English, The Murderbot Diaries continues with the full-length novel Network Effect, which won major sci-fi awards. The franchise has also expanded to include further sequels and an Apple TV series starring Alexander Skarsgård, currently in production. Hopefully, Finnish translations will resume, but for now, readers can enjoy other uplifting sci-fi, such as Becky Chambers' Monk & Robot series.

Puolalainen nobelisti Olga Tokarczuk saattelee lukijat uusimmassa teoksessaan – ensimmäisessä Nobel-voiton jälkeen – monista romaaneistaan tutuille seuduille. Vuosi on 1913, kun puolalainen insinööriopiskelija Mieczysław Wojnicz saapuu Görbersdorfin parantolaan. Nykyään Sokołowskona tunnettu kylä sijaitsee Sudeeteilla muutaman kilometrin päässä Tšekin rajasta, mutta kirjan tapahtuma-aikaan Puolaa ei ollut ja kaupunki oli osa Preussin Sleesiaa.

Görbersdorfin parantola on historiallinen tosiasia. Hermann Brehmer perusti kylään maailman ensimmäisen tuberkuloosiparantolan. Kirjallisuuden tunnetuin parantolakuvaus löytyy tietysti Thomas Mannin Taikavuoresta. Görbersdorf oli esikuva Alexander Spenglerin parantolalle Davosissa. Taikavuori onkin ollut Tokarczukin mielessä Empusionia tehtäessä, sen verran paljon yhdistäviä tekijöitä romaanien välillä on. Tokarczuk onkin kertonut palavansa Taikavuorelle muutaman vuoden välein.

Wojnicz siis saapuu parantolaan hoitamaan tuberkuloosiaan. Hän majoittuu herra Opitzin herrainpensionaattiin. Naisia ei siellä nähdäkään: kirjan alussa huoneeseen tuo ruokaa nainen, josta nähdään vain nopeana vilauksena ohi kiitäviä vaatteita, ei oikeastaan sen enempää, ja pian tuo nainen, rouva Opitz, siivotaankin tarinasta kokonaan pois.

Herrainpensionaatin asukkaat odottavat asuinpaikan vapautumista varsinaisesta sanatoriosta. He käyvät hoidoissaan ja nauttivat illallista yhdessä. Miehet keskustelevat ajankohtaisista asioista. Politiikka kiinnostaa, samoin tietysti Euroopan kiristyvä jännite – ensimmäinen maailmansotahan on tulossa. Aivan erityisesti tietysti kiinnostavat naiset. Miehet ovat tietysti aivan kammottavia sovinisteja.

Se on totta, pitää myöntää, että siinä suhteessa nainen on vain pelkkä objekti. Mutta ei kukaan ole niin tyhmä, etteikö tunnustaisi naisen tietynlaista subjektiutta. Kun katselee naisen kasvoja, on pakko myöntää, että hän on sittenkin jollain tapaa erillinen, hän on yksilö ja subjekti. Eikö totta? Mutta toisaalta hänen ruumiinsa ja sen myötä hän itsekin kuuluvat kaikille, sillä hän on astia, josta ihmiset syntyvät. Naisen ruumis, hänen vatsansa ja kohtunsa, kuuluvat koko ihmiskunnalle.

Herkullinen keskustelu käydään myös siitä, millaista naisten kirjoittama kirjallisuus on ja onko siitä mihinkään. Lopullista arviota on vaikea sanoa, koska – luonnollisesti – kukaan miehistä ei tietenkään naisten kirjoittamiin kirjoihin koske.

Pelkkää ummehtunutta sovinismia ei Empusionissa onneksi tarvitse katsella sivusta. Teos on saanut alaotsikon Kauhua keuhkoparantolassa ja Tokarczuk rakenteleekin Görbersdorfiin häiriintynyttä pikkukylän tunnelmaa. Vuorten rinteillä asuu takapajuisen oloisia miilunpolttajia, kylässä tapahtuu kummallisia kuolemantapauksia ja herra Opitzinkin pensionaatista löytyy kaikkea omituista. Wojniczilla riittää ihmeteltävää. Kirjassa häilyy myös jotain selittämätöntä, kun tapahtumia kertoo Wojniczin itsensä sijasta ulkopuolinen kertoja, joka toisinaan käyttää itsestään me-muotoa. Keitä nämä ”me” oikein ovat?

Tunnelma kiristyy mukavasti tarinan edetessä ja perinteisen bildungsromanin, feministisen kommentoinnin ja yliluonnollisten outouksien yhdistelmä saavuttaa lopulta hienon huipennuksen. Tokarczuk on toisinaan hyvinkin hämärä, mutta Empusion osuu Tokarczukin tuotannossa selkeämmälle puolelle. Se nouseekin suosikikseni Tokarczukin tuotannosta. Suomennos on totuttuun tapaan Tokarczukin luottosuomentajan Tapani Kärkkäisen ammattitaitoista kädenjälkeä. Pienen myönnytyksen Kärkkäinen on joutunut tekemään, sillä yksi Tokarczukin puolaksi käyttämistä keinoista ei suomeksi taivu – vaan ei taivu kyllä monelle muullekaan kielelle. Se ei lukuelämystä haittaa. Empusion on hienoa työtä molemmilta tekijöiltään.

---

In Empusium, the Nobel Prize-winning Polish author Olga Tokarczuk revisits familiar themes and settings. Set in 1913, the novel follows Polish engineering student Mieczysław Wojnicz, who arrives at the Görbersdorf sanatorium in the Sudetes to treat his tuberculosis. Görbersdorf, a real place, inspired sanatorium scenes in Thomas Mann's The Magic Mountain, a clear influence on Tokarczuk.

Wojnicz lodges at a male-only pension, whose residents are waiting for space in the main sanatorium. As they share meals, the men engage in discussions on politics, the looming war, and women—often with an outdated and sexist view. The women remain objects of fascination yet are distanced, creating a charged, eerie atmosphere.

Tokarczuk adds a supernatural twist, introducing a menacing tone as mysterious deaths and strange figures haunt the village and pension. An unnamed narrator, occasionally using "we," adds to the eerie, almost collective sense of mystery.

Blending bildungsroman, feminist critique, and supernatural elements, Empusium builds to a striking climax. Although Tokarczuk can be complex, this novel is one of her clearer works. The Finnish translation by Tapani Kärkkäinen skilfully captures Tokarczuk's distinctive style, even with minor linguistic adaptations. Empusium stands as a compelling, finely crafted addition to Tokarczuk's oeuvre.

Neljä erilaista nuorta on lähetetty eräoppaan kanssa metsävaellukselle ilman älypuhelimia. Luvassa on viikonlopun mittainen reissu, jonka aikana yövytään teltoissa metsässä ja toivon mukaan kasvetaan ihmisenä. Alkuvastustuksen jälkeen retki alkaa vaikuttaa nuorista jopa ihan siedettävältä, mutta sitten yön aikana joku kuolee ja vaellus saa uusia painajaismaisia sävyjä.

Päivi Lukkarila on pitkän linjan lasten- ja nuortenkirjailija ja Skutsi on Lukkarilan oman Nokkahiiri-kustannuksen tuotantoa. Jyrki Pitkän kansikuva luo synkkää tunnelmaa ja kauhun kanssa Skutsi flirttaileekin: leirinuotiolla kerrotaan tietysti kauhutarinoita ja nuoret saavat kyllä pelätä. Laskisin tämän sittenkin kuitenkin ennemmin jännäriksi kuin varsinaiseksi kauhukirjaksi. Mitään yliluonnollisia elementtejä tarinassa ei ole, vain hankalaksi menevän metsäretken vaikeuksia.

Tarinaa kerrotaan vuorollaan jokaisen nuoren ja heidän oppaansa näkökulmasta. Jokaisella näkökulmahenkilöllä on oma sävynsä ja tunnistettava äänensä, joten kokonaisuus toimii hyvin. Kaikilla on omat erityispiirteensä. Eräopas-Jorma alkaa olla jo vähän väsynyt hommiinsa ja huumoriveikko Joel peittää epävarmuuksiaan jatkuvaan läpänheittoon. Nasim kohtaa ennakkoluuloja iranilaisen taustansa vuoksi, Sabinalla on takanaan repivä ero ja omia salaisuuksiaan ja Luka kiukuttelee vanhempiensa luomia paineita.

Skutsi etenee hyvää tahtia. Sillä on mittaa 200 sivua, ja teksti on helppoa ja sujuvaa. Nuorten puhekielinen ilmaisu tuntuu näin nelikymppisen setämiehen näkökulmasta luontevalta. Eiköhän tämä juttu pidä otteessaan vähän heikompiakin lukijoita, sen verran hankaliin paikkoihin Lukkarila päähenkilönsä johdattaa. Nuoret ovat taustoiltaan mukavan moninaisia ja sopivan persoonallisia, olematta kuitenkaan stereotyyppejä tai karikatyyrejä. Vankka suositus siis tälle, mikäli jännittävät tarinat kiinnostavat.

Tanskalaisen Solvej Ballen seitsenosainen Tilavuuden laskemisesta -sarja on edennyt toiseen osaansa. Ensimmäisessä osassa tutustuimme antiikkikirjojen parissa työskentelevään Tara Selteriin, joka on Pariisissa työmatkalla marraskuun 18. päivä. Päivän piti olla tavallinen: kirjojen hankkimista, ystävien tapaamista, seuraavana päivänä vielä töitä ja sitten paluu kotiin. Taralle marraskuun 19. päivä ei kuitenkaan koskaan koita, vaan hän herää aina samaan aamuun.

Ensimmäisessä kirjassa tutustuttiin aikasilmukan sääntöihin. Osa asioista nollautuu, osa ei. Tara pystyy liikkumaan muualle, hänen ei ole pakko herätä aina samasta paikasta. Lähellä pysyvät esineet pysyvät mukana, kauemmas jääneet palautuvat paikoilleen. Taran syömä ruoka kuluu: paikoillaan pysyessään hän on hirviö, joka pikkuhiljaa tyhjentää maailmasta ruokaa.

Toisen kirjan alussa Tara on viettänyt aikasilmukassa jo vuoden. Ikuinen syksy alkaa kyllästyttää, joten Tara lähtee matkustamaan kohti pohjoista kokeakseen talvisempia oloja – onhan marraskuu kääntymässä Taran mielessä joulukuuksi ja syksyn pitäisi vaihtua talveksi. Keväämmällä Tara taas ottaa suunnan etelämmäs, etsiessään ikuisesta marraskuusta keväisempiä olosuhteita. Tämä vuodenaikojen jahtaaminen on toisen osan ydintä.

Kirjan takakansi kannattaa jättää lukematta. Ensinnäkin se tekee vähän tarpeettomia juonipaljastuksia ja lisäksi ne ovat oikeastaan kolmososan juonipaljastuksia, eivätkä erityisemmin koske tätä kakkososaa. Harvoin joutuu harmittelemaan takakansitekstejä, mutta tämä oli Kosmokselta pohjanoteeraus.

Takakannesta viis, sarja jatkuu vahvana ja Sanna Mannisen suomennos on edelleen toimivaa ja uskottavaa päiväkirjatekstiä. Odotan mielenkiinnolla, miten kirjan idea kantaa kaikki seitsemän osaa, mutta ainakin kolmososaan jatkan erittäin suurella mielenkiinnolla.

---

Solvej Balle's seven-part series On the Calculation of Volume reaches its second instalment. In the first book, we met Tara Selter, who works with antique books and is on a work trip to Paris on 18th November. What should have been an ordinary day turns strange when Tara finds herself trapped in a time loop, endlessly reliving the same day.

The first book set out the rules of the loop: some things reset, others don’t. Tara can move to different places, and objects near her stay, while those far away return to their original positions. The food she consumes depletes, turning her into a silent devourer of the world's resources.

By the second book, Tara has spent a year in the loop. Growing tired of perpetual autumn, she travels north in search of winter and later heads south, hoping to find a glimpse of spring. This pursuit of changing seasons is central to the story.

The series remains compelling, and Sanna Manninen’s translation captures the diary-like prose with authenticity. I'm curious to see how the concept unfolds over seven books, but I'm eagerly anticipating the third instalment.

Olen käynyt läpi Pauliina Haasjoen runotuotantoa. Runeberg-palkinnon ehdokkaaksi päässyt Aallonmurtaja on vuodelta 2011. Sen nimi viittaa merelle, mutta kannessa on lentokoneen siluetti. Sen sivuilla matkaa tehdäänkin niin lentokoneella kuin laivalla, vieraillaan saarilla ja hiekkarannoilla. Kokoelman aloittava runo ”Yölento” tarkastelee maailmaa lentokoneperspektiivistä, mutta myös maan tasalta. Se viitoittaa tietä: tällaista proosahtavaa runoa Aallonmurtaja sisältää.

Kokoelma jakautuu avausrunon jälkeen muutamaan osioon, jotka ovat myös runoja. Monet runoista ovat varsin pitkiä, venyvät useamman sivun mittaisiksi. Paikoin kerronta on hyvinkin proosamaista, kuten vaikkapa ”Yhtenä vuonna myöhään syksyllä,”-runossa, jossa kerrotaan asumisesta ”vanhaan kaupunginmuuriin upotetussa talossa”, upottaen tekstiin Erik Satien sävellysten reunamerkintöjä (teoksen lopussa Haasjoki listaa ystävällisesti lainojaan ja varkauksiaan).

Haasjoki on taitava ja muuntuvainen. Aallonmurtaja on toisaalta tuttu, toisaalta erottuu muista Haasjoen kokoelmista. Tunnelma on kohdallaan: nämä ovat kauniiita runoja, joiden keskuudessa on ilo kuljeskella ja kohdata runoihin kiedotut kieli- ja mielikuvat.

Miten vaarallista on kulkea maailmassa ja antaa jokaisen tuntemattoman
kertoa totuus, ja odottaa aivan liikoja laululta, joka yhdistää ihmisäänet;
käyttäytyä kuin olisi juuri joutunut sfinksin eteen.

Siiri Enoranta on kehitellyt taas jotain perin kummallista. Keuhkopuiden uni on kuvaus seurapiireistä, mutta näissä tanssiaisissa ei tanssahtele tavallisia ihmisiä. Vihreäihoiset, siivekkäät Homo arborikset ovat luonnon kanssa läheisessä yhteydessä elävää melko pienen elämänpiirin väkeä, sillä heidän on joka yö kiinnityttävä keuhkopuihinsa. Jotkut kuitenkin käyttävät siirappia, jolla voi viettää enemmän aikaa irti keuhkopuustaan.

Kirjan päähenkilönä kieppuu Katica eli kreivitär Aikaterine da Rosetta Caesonius. Arvonimet kuuluvat kulttuuriin, suurta merkitystä niillä ei ole. Aatelia Katica joka tapauksessa on, väkeä, joka käyttää aikansa tanssiaisiin, pukeutuneena puuteroituihin peruukkeihin, konsertteihin ja juhlaviin tanssiaispukuihin. Siivet ovat jäänne esivanhemmilta, jotka vielä lensivät taivaalla. Nykyään niillä ei lennetä. Päinvastoin, muotia on kahlita ne valjailla. Katican veli haikailee taivaalle ja suunnittelee lentokoneita, mutta paikallisia seurapiirejä hallitseva tohtorimarkiisi pitää lentämistä jäänteenä primitiivisestä eläimellisyydestä.

Katica hurmaantuu kiehtovasta taidemesenaatti Serasta ja toisaalta lähtee ravistelemaan seurapiirejä tekemällä jotain, joka sekoittaa sekä veljensä että tohtorimarkiisin suunnitelmat. Siitä koituu Katicalle kova hinta maksettavaksi.

Talvi oli saapunut edellistalvea ankarampana, marraskuinen sisäilma oli viileää, siitä huolimatta he löyhyttivät itseään kiihtyneinä viuhkoillaan. Kreivitär Aikaterina da Rosetta Caesoniuksella ei ollut siipiä.

Tarina etenee eri aikatasoilla, eli lukija pääsee näkemään Katican siivettömänä ennen kuin tietää mitä tämä teki tai miten hän siipensä menetti. Tämä kerrontatapa toimi; se piti minut kiinnostuneena ja odottavaisena. Samalla kirjan maailmassa riittää ihmeteltävää, sen verran erikoinen se on. On vaikea muistaa, että päähenkilöt ovat iholtaan vihreitä. Keuhkopuiden maailma tuntuu kuitenkin riittävän johdonmukaiselta kaikessa kummallisuudessaan.

Yksi kirjan perusteemoista on luontosuhteen käsittely. Homo arborikset ovat tiiviissä yhteydessä luontoon, sillä he ovat keuhkopuistaan riippuvaisia: oman puun luokse on todellakin palattava joka yö. Se pienentää elämänpiiriä. Toisaalta tästä riippuvuudesta vapauttava siirappi houkuttelee, vaikka se viekin kauemmas luonnosta. Lopulta Katican jäljiltä mikään ei ole ennallaan.

Keuhkopuiden uni on kiehtova aikuisten fantasiatarina. Seran ja Katican välinen suhde on kiinnostavaa luettavaa ja jos kaipaat kirjoiltasi vähän tulisuutta, siinä on myös taitavasti kirjoitettuja huomattavan kuumia kohtauksia. Siiri Enoranta on jälleen kerran onnistunut hienosti.

Kun olen Pauliina Haasjoen kokoelmia viime aikoina katsellut vähän eri puolilta tämän kirjallista tuotantoa, olen saanut ilahtua kokoelmien monipuolisuudesta. Siitä hyvä esimerkki on suunnilleen Haasjoen bibliografian puolivälistä löytyvä Hiukset, joka ilmestyi 2013.

Hiukset on sellainen runokokoelma, joka ei oikeastaan tunnu niinkään kokoelmalta yksittäisiä runoja kuin yhdeltä isommalta kokonaisuudelta. Runot levittäytyvät kuin hiukset, valtoimenaan joka suuntaan. Tämän kokoelman kohdalla suosittelen myös pidättäytymään liiasta ymmärtämisen pyrkimyksestä: Hiukset on vaikeaselkoinen, enkä pidä sen merkitysten jahtaamista kovin tarpeellisena.

Tunnelmaltaan – ja jo Markus Pyörälän suunnittelemilta kansiltaan – se on kuitenkin viehättävä ja kieliasultaan kiehtova. Mittakaavat vaihtelevat pienestä suureen, hiuksista avaruuteen, ja jokaiselta tasolta löytyy jotain jännittävää ja puhuttelevaa.

Joskus, tai sanotaan että aina, asiat muuttuvat.
Ne matkustelevat. Tai se on mieluisa käsitys.
Kukaan ei saa olla rauhassa.
Joku on peloton mutta kohtaa silti vainoojansa.
Vaikkei etsi sitä. Rohkeus, sen katedraali, vetää vaikeudet luokseen.
Ehkä se on oikeudenmukaista.
Emme näe, mitä pelottomalle tapahtuu, emmehän ole pelottomia itse.