Lautapelien historia

Lautapelien historiasta ei ole suomeksi kirjoja kirjoitettu. Aihe on kiinnostava, ovathan lautapelit suosittuja ja edelleen yleistä ajanvietettä. Lisäksi lautapeliovat kaikkea muuta kuin jämähtäneet historiaan; päinvastoin, uusia lautapelejä ilmestyy tällä hetkellä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Antiikin tutkija FT Ari Saastamoinen on lähtenyt kartoittamaan lautapelien historiaa, aina aivan historian alkuhämäristä asti. Sumerilaiset kehittivät maailman vanhimman tunnetun lautapelin. Lautoja on säilynyt, sääntöjä ei, mutta British Museumin kuraattori, tohtori Irving Finkel, on onnistunut löytämään pelin säännöt savitaulusta, joka on kirjoitettu pari tuhatta vuotta pelin keksimisen jälkeen. Näyttävä Urin kuninkaallinen peli on jonkinlainen nykyisen backgammonin esiaste. Ei hullumpi juttu ihmiskunnan ensimmäiseksi hittipeliksi!

Saastamoinen esittelee muinaisen Egyptin pelejä, antiikin Kreikan ja Rooman pelikulttuurit ja Intian ja Kiinan suuret kulttuurit. Näin saadaankin ne kolme suurta peliä, joista tämä kirja eniten kertoo: Urin kuninkaallisesta pelistä muotoutuu backgammon, Intiassa guptadynastian aikana (noin vuosina 320–540) keksitään shakin edeltäjä chaturanga ja Kiinassa keksitään jossain kohtaa weiqi eli go. Etenkin chaturangan matka Persian ja islamilaisen maailman kautta Eurooppaan ja meidän tuntemaksemme shakiksi saa kirjassa paljon huomiota. Backgammoniakin sivutaan kirjassa moneen otteeseen ja gon historiankin vaiheita käydään mukavasti läpi.

Ei olekaan ihan liioittelua kutsua tätä kirjaa shakin historiaksi. Shakki on toki eurooppalaisittain merkittävin lautapeli ja ennen kaikkea se peli, jota on tutkittu ja josta on kirjoitettu kaikista eniten. Jossain kohtaa koin kuitenkin puutumusta shakkimestarien elämäkertojen äärellä ja virkistyin aina, kun kirjassa kohdattiin joku muukin peli. Mielenkiintoinen tapaus on esimerkiksi 1500-luvulla Italiassa keksitty gioco dell’oca eli hanhipeli, joka on aivan silkka tuuripeli, mutta jossa on monenlaisia temaattisia elementtejä. Se onkin tietyllä tapaa nykyaikaisten temaattisten lautapelien edeltäjä, vaikka muistuttaakin nykypeleistä lähinnä yksinkertaisimpia lastenpelejä.

Tällaisessa kirjassa ei tietenkään ole mahdollista käsitellä kaikkea. Saastamoinen on tehnyt jonkin verran rajauksia, eikä esimerkiksi puhu korttipeleistä mitään. Monet kiinnostavat pelit ja ilmiöt jäävät myös käsittelyn ulkopuolelle jo lähteiden puuttumisen vuoksi. Lautapelien historiaa ei yksinkertaisesti ole olemassa kattavasti. Muutamia puutoksia jäin kuitenkin hieman ihmettelemään.

Sotapelit jäävät kirjassa hyvin ohimenevälle maininnalle 1970-luvun kohdalla. Tämä on mielestäni melkoinen huti, sillä sotapeligenren hyvin dokumentoitu historia ulottuu 1800-luvulle George Leopold von Reisswitzin kehittämään Krieggspiel-sotapeliin, joka oli Preussin armeijan koulutustyökalu, mutta myös esikuva harrastuksekseen pelaaville. Sotapelien merkitys rauhanomaisemmille lautapeleille on huomattava ja kirjassa sivumennen kuitattu roolipeliharrastuskin on sotapeliharrastajien luomus. Sotapeleistä olisi siis mielestäni ollut syytä kertoa enemmän.

Teoksessa ei mainita sanallakaan 1900-luvun kenties merkittävintä lautapelisuunnittelijaa Sid Sacksonia, joka oli paitsi aikaansa edellä oleva suunnittelijamestari ja maineikkaan Acquire-lautapelin kehittäjä, myös kokosi yhden laajimmista lautapelikokoelmista koskaan. Sacksonin kuollessa kokoelmassa oli arvioiden mukaan yli 18 000 nimikettä.

Kirjassa esitelty kymmenen merkittävän modernin lautapelin luettelo on sinänsä ihan kelpo otos, josta saa ihan hyvän kuvan nykylautapelien mahdollisuuksista. Kirjassa todetaan, että ”[u]udet lautapelit on ollut tapana jakaa kahteen päätyyppiin, amerikkalaisiin ja eurooppalaisiin”. Jaon taustaa ei erityisemmin avata, eikä sitäkään, miten jako muuttui melko nopeasti oikeastaan täysin merkityksettömäksi. Olisi mielenkiintoista lukea kuvausta, joka avaisi sitä, miksi juuri Saksasta tuli 1990-luvulla lautapelimaailman ydin Euroopassa, mutta se historia on jossain muualla.

Viime vuosien merkittävimmät muutokset lautapelimaailmassa, kuten Kickstarterin kaltaisten joukkorahoitusalustojen nousu keskeiseksi osaksi lautapelien tuotantoa, Saastamoinen ohittaa niin ikään täysin. Ehkä nämä ovat vielä turhan tuoreita kehityskulkuja ollakseen historiaa, mutta isosta muutoksesta on silti kyse.

Saastamoinen kirjoittaa varsin sujuvasti. Lautapelien historia on tyylikäs kirja, se on kovakantinen, painettu laadukkaalle paperille ja kirjassa on mukavasti värikuvia. Teoksessa on runsaat lähdeluettelot ja tarkemmat lähdeviitteet on uteliaampien lukijoiden iloksi saatavilla, mutta kirjattu syrjään alaviitteisiin pois tekstin joukosta. Ratkaisu on järkevä ja tekee kirjan lukemisesta juohevampaa.

Tiukka keskittyminen isoihin kansainvälisiin peliklassikoihin on aivan perusteltua, mutta lukijalle, joka on ensisijaisesti modernien lautapelien ystävä, ratkaisu syö silti hieman kirjan vetovoimaa. Jos ei ole kiinnostunut shakkimestarien elämänvaiheista, kirjan loppupuoli varsinkin lässähtää vähän. Lautapelien historia on kuitenkin aivan pätevä yleisesitys lautapelaamisen varhaishistoriasta ja mukavasti Saastamoinen on pyrkinyt käsittelemään aihetta koko maailman laajuisesti, vaikka ymmärrettävistä syistä pääpaino onkin Euroopan ja Aasian peleissä.

Kaikkiaan Lautapelien historia on siis oikein mainio yleistajuinen esitys lautapelien kehityksestä vuosituhansien aikana. Mikäli lukijan mielenkiinto kohdistuu pääasiassa nykyaikaisten lautapelien kehityskulkuihin eikä vanhoihin klassikoihin ja antiikin aikaan, suosittelen kääntymään saman lähteen äärelle, johon Saastamoinenkin teoksensa tässä osassa nojaa, eli tutustumaan omaan Löydä lautapelit -kirjaani (Avain, 2018). Se ei ole varsinaisesti historiateos, mutta esittelee kuitenkin kehityskulkuja, jotka ovat johtaneet lautapelien nykytilaan.