Anna Karēnina

Il libro è indubbiamente bello. Quest'edizione è meravigliosa e la traduzione è in generale tra le migliori che io abbia mai letto, da qualsiasi lingua: scorrevole, non ci sono arcaicismi, è pura e priva di note che rallentino la lettura.

Lo stile è scorrevole e la cosa migliore di tutte è senz'altro il narratore, che esprime pensieri lucidi ed è sempre sagace e chiaro.

Certo è che alcune cose non mi vanno giù, a partire da quello che la storia mi lascia: possibile che il senso sia "l'onore sopra ogni cosa"?

Se Anna muore, è perché ha ceduto alle lusinghe di un uomo. E lo ha fatto come una qualsiasi donna, cioè in modo esagerato e totale, senza accorgersi di infangare il marito e l'amante, dimenticando il figlio (della figlia chi se ne è mai fregato?). Il senso del romanzo è che Anna ha sbagliato, che ha buttato via la sua vita per cedere al sentimento. A me questo dicevano quei paragrafi che raccontavano benissimo il suo delirio prima del climax della sua storia.per tutto il romanzo, si mostra continuamente che l'amore di un uomo è sempre ragionato, opportuno, mai sfrenato e soprattutto sempre secondario in confronto al resto.

E infatti della sua morte non ne parla nessuno. Giusto un cenno al dolore dell'amante, che comunque è colpevole in parte di averla assecondata.

Ed ecco l'altro tasto dolente: la morale. Levin, tanto caro e buono, perché ha dovuto rinnegare le idee progressiste e ragionate? Perché ha dovuto cedere all'essere tradizionalista, bigotto e - estrapolando - uno qualunque dei milioni di Russi del popolo (quest'espressione compare alla fine del romanzo)? Perché il bene è dettato dalla religione, ovviamente! E lui ha peccato di superbia nel cercare spiegazioni razionali.

Insomma, la storia è fantastica, raccontata bene, ma purtroppo la fine mi ha fatto arrabbiare. Ma in fondo ho capito che il motivo per cui mi piacciono i romanzi dell'ottocento è proprio il fatto che il mondo sembra funzionare in modo diverso!

Ps. Spero sinceramente che qualcuno mi dica che non ho capito niente e corregga la mia visione della storia.

Tämä maailmanhistorian merkkiteos on enemmän kuin pelkkä tarina. Anna Karenina on runsas, elävä, monipuolinen ja syvä kuin elämä itsessään, ja sen lukeminen on jokaisen, lähes tuhannen, sivun arvoista.

Tolstoi kirjoittaa hahmonsa niin aidoiksi ja eläviksi, että on hankala olla ajattelematta heitä todellisina. En lakkaa vieläkään ihmettelemästä, että yksi kirjailija voi luoda näin täydellisen inhimillisen, luonteikkaan ja rikkaan sisällön valtavasti toisistaan poikkeavien henkilöiden ajatuksiin, jopa niin, että nyt täysin erilaisessa kulttuurissa ja ajassa lähes parisataa vuotta myöhemmin elävänä saatoin tuntea voimakasta samaistumista moniin hahmoista ja tilanteista sekä jopa ymmärtää omaa ja muiden toimintaa sitä seuratessani. Jokainen hahmo on kipeän aito ja vuorollaan koskettava, raivostuttava, säälittävä tai ihastuttava, eikä kenenkään tarina kulje suoraviivaisesti kohti jotakin tarinankaarellista lakipistettä. Tarinan sijaan kirja esittelee meille palan venäläisten elämää 1800-luvun puolivälissä sellaisenaan, kaikkinensa.

Anna Karenina on hahmo, jonka nimikkoutta ihmettelin pitkän aikaa lukemisen loputtua. Konstantin Levin tuntuisi olevan johdonmukaisempi valinta kirjan nimeen sekä tarinan etenemisen että hahmon ajatusten vuoksi, ja erityisesti siksi, että Anna tuntuu kompuroivan samoissa epämääräisissä ongelmissaan kirjan alusta loppuun. Kuitenkin ymmärsin jälkikäteen, että hänen kiittämätön osansa on tuoda esiin parisuhteen, rakkauden, itsetunnon ja kunnian ongelmia, naisen asemaa Venäjän seurapiireissä ja aivan erityisesti ihmiselämän yksinäisyyttä. Anna jää tarkoituksenmukaisesti etäiseksi kaikkiin läheisiinsä ylpeytensä, kauneutensa ja valtavan sekavan, pakkomielteisen muutoksenhalunsa takia. Hänen ajatuksensa muista ihmisistä värittyvät hänen ilmiselvän mielenterveysongelmansa kautta, ja on helppo huomata hänen tuomitsevan ylpeytensä kulkevan käsi kädessä epävarmuuden ja ongelmallisen suhtautumisen itseensä kanssa, mutta se jää muilta piiloon hymyilevän, kauniin potretin taakse.

Konstantin Levinin hahmo on niin lämpimän rakkaudellisesti hiottu ja kirjoitettu, että on selvää hänen olevan kirjoittajan lempilapsi, ja se toki tarkoittaa, että hän herättää jonkinlaista rakkautta myös lukijassa. Sain vasta teoksen luettuani tietää hänen kuvaavan Tolstoita itseään, ja kuten esimerkiksi Nehljudovilla Ylösnousemuksessa, on Levinilläkin tärkeä tehtävä filosofisten pohdintojen saattamisessa loppuun. Oma lempikohtani kirjassa on Levinin päivä sadonkorjuun parissa, sillä se kuvaa ihmiselämän ja työnteon askeettista ihanuutta niin aurinkoisella ja kauniilla tavalla, että elämä itsessään näyttäytyy hetken aikaa aivan yksinkertaiselta ja onnen saavuttaminen helpolta. Tämä sama hetki luo samalla syvempää pohjaymmärrystä tulevaan sekä Levinin ja Kittyn suhteen ymmärtämiselle (Kittyn sairaanhoitokokemus muistuttaa tuota sadonkorjuun ihanuutta monella tavoin) että Levinin omille ajatuksille myöhemmin.

Teos ei kuitenkaan jätä lukijaa pelkän tarinan ja sen nyanssien, loppuun asti hiotun dialogin, kauniiden ajatuskulkujen ja tunnelmien vaihtumisen varaan, vaan Tolstoi kuljettaa tekstiä läpi senaikaisten yhteiskunnallisten, poliittisten, eettisten ja sosiaalisten ulottuvuuksien. Teoksessa hän keskustelee monien eri henkilöiden välityksellä aina luokkaerojen mukanaantuomista kommunikointiongelmista ja siitä, miten poliittiseen päätöksentekoon sekoittuu yksittäisten ihmisten henkilökohtaiset senhetkiset toiveet ja tarpeet aina varallisuuserojen, naisten työssäkäyntioikeuksien ja esimerkiksi avioeron käsittelyyn saakka.
Tolstoi sisällyttää kirjaan ihmiselämän herkimmätkin hetket, pui pohdiskelemiaan ajankohtaisia aiheita monesta eri näkökulmasta, ja osuu monesti dialogeihin sisällytetyssä analyysissään niin täsmällisesti naulan kantaan meidän nykyisenkin järjestelmän ongelmakohdissa, että tekstin ja tämän päivän väliin jäävät parisataa vuotta haihtuvat ilmaan. Jo se on mille tahansa tekstille kerta kaikkisen uskomaton saavutus, mutta lisäksi romaani tuo 1800-luvulla tapahtuneiden muutosten pohtimisen loistavaksi perspektiiviksi nykyiselle keskustelullemme. Näin Tolstoi onnistuu lisäksi rakentamaan siltoja meidän ja aikaisempien sukupolvien välille kasvattamalla ymmärrystä ihmisyyden universaalista olemuksesta, ja se jos jokin on lukemisen arvoista.