Voih, olisin niin halunnut rakastaa tätä! Utopiakirjallisuus on mun lempparia, ja sitä tarvitaan mun mielestä todella kipeästi, mutta lisäksi tarinan premissi kiinnosti ihan valtavasti. Ehkä ongelma olikin korkeat odotukset, sillä Maailmantyttäret oli lukukokemuksena synkempi ja dystooppisempi kuin hyvin moni dystopiakirja, ja jouduin välillä harppomaan kauheimpia kohtauksia yli että saisin nukuttua ahdistukseltani. Ymmärrän, että utopian rakentamiseen tarvitaan mullistuksia, ja utopiakirjan on tärkeää sisältää konflikteja tai jännitteitä, mutta tässä synkkyys vallitsi sekä päähenkilöiden menneisyydessä, historiassa, päähenkilöiden nykyisyydessä että senhetkisen utopiamaailman rinnalla ja sisällä, ja tähän en ollut kirjaan tarttuessa osannut varautua.
Arvasin valitettavasti myös tarinan pääjuonen jo ihan heti alussa, joten osa jännityksestä varmaankin lässähti siihen, samalla kun loppu, vaikka olikin hirveän kauniisti kirjoitettu, jätti vähän etäälle.
Arvostan Enorantaa ja kirjan ideaa kovasti, ja toivon, että tästä inspiroituneena me saatais lisää kotimaista utopiascifiä voimakkaine naishahmoineen.