Mika Rättö on, kuten sanottua, visionääri, mutta myös mielettömän luova. Hänen teoksissaan on usein tehty ratkaisuja mitä moninaisimmilla tavoin, ja myös Mysterius Viisikulma-avain sisälsi muun muassa poikkeuksellista typografiamaalailua, Rätön mielenkiintoista kynänjäljeä kuvituskuvien muodossa sekä muinaisten mielikuvitustekstien lainauksia.

Itse tarinat olivat unenomaisuudessaan ja poukkoilevuudessaan ajoittain naiivin lapsellisia ja jossakin kitchiin menevässä erikoisuudentavoittelussaan myös välillä vähän ärsyttäviä, mutta toisaalta usein tuntui kuin olisin lukenut jotakin kevyttunnelmaista Kafkaa. Rättö antaa mielikuvituksensa kaahailla pitkin tarinoita, ja lukijan on vaikea sanoa, mitkä kirjan ehkä sadasta viittauksesta ovat juonenkerronnallisesti tärkeitä, metatasoisia ja suunniteltuja, ja mitkä taas vaikkapa vapaan assosioinnin tuomia päähänpälkähdyksiä tai muuten vaan sanahassuttelua. Se ei suinkaan haittaa, päinvastoin irrotteleva ja luova teksti inspiroi ainakin minua valtavasti! Tarinoita on myös lopulta kokonaisuudessaan mukava ja helppo seurata, ja juonikuviot yllättävät kerta toisensa jälkeen, eli mihinkään tylsään tai tuttuun ei ole turvauduttu.

Joka tapauksessa tekstiin tarkoituksellisesti piilotetut muutamat pienet sanakätköt ja vihjeet saivat minut tuntemaan oloni niin erinomaisen nerokkaaksi ja onnistuneeksi lukijaksi, että teos ansaitsee jo pelkästään luomansa tyydytyksen takia hyvät pisteet. Oli myös aidosti virkistävää lukea näin satumaista ja pomppivaa tekstiä jopa kaikessa ärsyttävyydessään, sillä harvoin kirjailijat hyödyntävät näin montaa eri tekstin tasoa edes runoudessa. Tästä syystä minulle jäi olo, että en vain halua lukea tätä uudestaan, vaan myös hankkia sen kirjahyllyyni, jotta voin opiskella teoksen kaikkineen ja löytää kaiken, mitä sieltä on löydettävissä. Lisää tällaista!