Hope in the Dark

Viime kuukausina on totisesti tuntunut siltä, että elämme synkkää aikaa. Mutta synkkyyttä vastaan voi taistella, paremman tulevaisuuden puolesta voi taistella — jos vain ei ole jo lannistunut ja antanut periksi. Marraskuussa Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen kustantaja jakoi tätä kirjaa ilmaisena e-kirjana, joten miksipä en olisi lukenut, sillä toivoa tässä tarvitaan.

Esseistinen teos on kirjoitettu alun perin viime vuosikymmenen puolella, ja tähän laitokseen on lisätty myöhempää kommentaaria, mutta alkuperäisiä osuuksia ei ole kirjoitettu uusiksi. Siinä kerrataan etenkin viimeisen neljännesvuosisadan yhteiskunnallisia taisteluja paremman maailman puolesta ja taustoitetaan niiden yhteyksiä historialliseen ympäristöönsä. Kokonaisuus on melko Amerikka-keskeinen, mutta toisaalta synkimmän epätoivon alhokin on tällä hetkellä juuri Yhdysvalloissa, joten sikäli tämän lukeminen juuri nyt on ihan hyvää vastalääkettä.

Välistä kyllä tulee tätäkin lukiessa epätoivoinen olo, kun kovasti hehkutetusta edistyksestä on päädytty tämän päivän fiaskoon. Tosin juuri siitähän tässä kirjassa on kyse: synkimmästäkin alhosta, pahimmastakin katastrofista voi syntyä jotain uutta ja maailmaa parantavaa, sillä katastrofin kohdatessaan ihmiset tarttuvat näkemäänsä toivoon. Ja katso: tuskin oli ehtinyt Yhdysvaltain uusi presidentti virkavalansa vannoa, kun jo seuraavana päivänä miljoonat amerikkalaiset marssivat kaduilla häntä vastaan ja paremman tulevaisuuden puolesta. Pimeydessä on toivoa!

Yhteiskunnallisen liikkeen teorian kannalta tarkasteltuna Solnit asettuu selvästi sille kannalle, että ruohonjuuritasolta syntyvä liike, joka ei organisoidu yhden ohjelman taakse vaan joka etenee spontaanisti ja pyrkii säilyttämään ruohonjuuritasoisuutensa, on aina parempi kuin sellainen yhteiskunnallinen liike, joka pyrkii korvaamaan olemassa olevat valtarakenteet uusilla valtarakenteilla — mikä taas on useiden marxilaisten liikkeiden tavoitteena ja teoreettisesti minulle tutumpi ajattelutapa (sillä puolella kun usein kritisoidaan tällaista Solnitin ihannoimaa liikehdintää siitä, että kun se on tarttunut tilaisuuteen ja saanut muutoksen aikaan, se ei tiedä mitä se sillä tekee, jolloin jokin opportunistinen ja taantumuksellinen liike tulee ja nappaa sen itselleen, ja liikehdinnässä mukana olleet joukot pettyvät, väsyvät ja antavat periksi, ja lopputulos ei ole kovin hyvä). Mielenkiintoista on tutustua tähänkin puoleen. Kummankin näkökannan kannattajilla on kuitenkin sama tavoite: että vallankumous ei söisi lapsiaan. Ja jostain täytyy joka tapauksessa aloittaa. Se taas vaatii juuri sitä, että näkee toivoa myös pimeyden keskellä, että tiedostaa sen, että tämän päivän voitetut ovat huomispäivän voittajat. Erityisesti Solnitille annan arvoa siinä, kuinka hän perustelee perfektionismipyrkimyksiä vastaan.