Pelien filosofia: Toimijuus taiteena

Mistä peleissä on pohjimmiltaan kyse? Miksi niihin käytetään aikaa, vaikka pelien päämäärät ovat usein mielivaltaisia. C. Thi Nguyen on kuitenkin eri mieltä tästä mielivaltaisuudesta. Pelejä tarkastaltaessa pitää katse suunnata eri tavoin: kun päämäärää tavallisesti oikeutetaan tarkastelemalla sen omaa arvoa tai katsomalla, mitä siitä seuraa, pelien kohdalla pitää katsoa taaksepäin: pelissä on kyse motiivien inversiosta eli siitä, että päämäärä onkin valittu keinojen vuoksi.

Pelien ydin on, Nguyen väittää, toimijuudessa. Peli antaa meille tietyn päämäärän ja kykyjä, joita käyttää tämän päämäärän tavoittelussa. Mukana on esteitä, jotka sopivat näihin päämääriin ja kykyihin. Syntyy toimintaa, joka saa pelaajat omaksumaan tietynlaisen toimijuuden. Tässä on pelaamisen hienous: pelisuunnittelija on luonut päämäärät, kyvyt ja ympäristön, johon me pelaajat sovitamme oman toimijuutemme. “Pelit ovat siis ainutlaatuinen sosiaalinen teknologia. Ne ovat menetelmä kirjata toimijuuden muotoja keinotekoisiin välikappaleisiin: tallentaa, säilyttää ja siirtää niitä.”

Nguyen tarkastelee ensisijaisesti ponnistelupelaamista. Sen hän erottaa saavutuspelaamisesta: esimerkiksi pokeriammattilainen pelaa saadakseen rahaa ja ammattiurheiluja haluaa rahaa ja mainetta. Voittaminen on keino päästä tähän tavoitteeseen ja siksi aidosti tärkeää. Mutta entä kun minä pelaan kavereideni kanssa? Päämääränä on ehdottomasti voittaminen, mutta tavoitteena on kuitenkin hauskanpito. Jos en yrittäisi voittaa, pelaaminen ei olisi hauskaa, mutta voittamisella itsellään ei ole merkitystä. Päinvastoin, jos yritän voittaa liian kovasti, hauskanpito – pelaamisen varsinainen tavoite – kärsii. Saavutuspelaaja pelaa voittaakseen, ponnistelupelaaja ”omaksuu väliaikaisesti kiinnostuksen voittoon kamppailun tähden”.

Jotta tällainen ponnistelupelaaminen on ylipäänsä mahdollista – ja se selvästikin on, koska se kuvaa täydellisesti minun tapaani pelata pelejä – Nguyenin mukaan pelaajien on kyettävä herättämään itsessään väliaikainen kiinnostus voittamiseen ja omaksua kertakäyttöinen päämäärä, josta täytyy jälkikäteen päästä eroon. Tätä uppoutumista väliaikaisiin motivaatioihin Nguyen tarkastelee kirjassaan paljon.

Nguyenin mielestä pelien suuri arvo on siinä, että ne ovat muoto kirjata ylös erilaisia toimijuuden tapoja. Kun näin on tehty, pelejä pelaamalla voi kokeilla, millaiselta joku tietty toimijuuden muoto tuntuu. Tämä on järkeenkäypää: kun pelaa monipuolisesti erilaisia pelejä, tulee pelatessaan välittäneeksi hyvin monista eri asioista. Pelit ovat myös muoto, jossa toimijuutta voi tutkia yhteistyössä muiden kanssa. Kyse ei ole vain siitä, että pelit opettavat taitoja: “Väitän, että pelit voivat opettaa meille toimijuudellisen ajattelutavan noiden taitojen takana – yhdistää tietynlaiset kohdistuneet intressit tiettyyn kykyjoukkoon”, Nguyen kirjoittaa. Pelaaminen opettaa myös joustavuutta sen suhteen, miten näitä intressejä otetaan käyttöön ja pannaan hetkeksi sivuun.

Pelit toimivat myös pakopaikkana: niissä kykymme sopivat hyvin vastaan tuleviin haasteisiin. Saamme oikeat kyvyt, mutta vain juuri ja juuri riittävästi, mikä tekee asioista sopivasti vaikeita. Tosielämässä kykymme joskus riittävät, usein eivät, ja esteiden ylittäminen on ankeaa. Peleissä ongelmat ovat juuri oikean kokoisia ja niiden ratkaiseminen voi olla nautittavaa ja jopa kaunista. Arvot ovat yksinkertaisia ja jaettuja; peleissä olemme toimijoina yksinkertaistettuja. Se on Nguyenin mukaan sekä pelien suuri lupaus että suurin uhka. Pelimaailman yksinkertaisten ja selkeiden arvojen liukuminen tosimaailmaan on huono asia, sillä se luo vääriä odotuksia. Uhka ei siis ole siinä, että väkivaltaisen pelin pelaajasta tulee väkivaltainen, vaan siinä, että pelit tarjoavat moraalista selvyyttä ja arvojen yksinkertaistumista, joka ei todellisessa elämässä päde. Hyvin konkreettisella tasolla se voi vaikka tarkoittaa sitä, että kuntoilun pelillistäminen ohjaa huomion todellisesta kunnon kehittämisestä askelmäärän tai kalorilaskurin kaltaisen numeron tuijottamiseen.

Pelien filosofia on tällaisen vannoutuneen ponnistelupelaajan näkökulmasta vakuuttava kirja. Se nostaa pelien tarkasteluun sellaisia näkökulmia, joita en ole muualla kohdannut. Kokonaisuutena kirja on näin maallikkolukijan näkökulmasta varsin raskas – minulta meni pari viikkoa saada se kahlattua läpi, ja paikoin filosofinen käsitteiden veivaaminen oli hyvin puuduttavaa. Tavikset voivat suosiolla lukea vähän oikoen, filosofit ja pelitutkijat saavat sitten syventyä tarkemmin. Ilahduttavaa oli myös Nguyenin esimerkkipelien monipuolisuus: ainaisten videopelien sijasta Nguyen käytti esimerkkeinä lähinnä lautapelejä ja hyviä pelejä käyttikin. Moni peli oli tuttu, joka teki pointtien ymmärtämisestä helpompaa. Nguyen avaa keskeisimpien pelien toimintaa sen verran, että asian ymmärtänee, vaikka esimerkiksi Spyfall ei tuttu olisikaan.

Sen verran raskasta filosofista tekstiä Pelien filosofia on, etten sitä ihan varauksetta lähde kaikille peleistä kiinnostuneille suosittelemaan. Jos pelaamisen luonne kuitenkin kiinnostaa, Nguyen tarjoaa raikkaita näkökulmia pelaamisen analysointiin. Pelitutkijoille tämä lienee jo tuttu juttu, mutta pelien suunnittelemista kiinnostuneille suosittelen tutustumista kirjaan – tämä auttaa ymmärtämään uusin tavoin, mitä pelisuunnittelijat itse asiassa tekevät pelejä kehittäessään.