Suhtaudun usein vähän nihkeästi fantasiatrilogioihin. Haluanko sitoutua lukemaan koko trilogian? Tästä Viides vuodenaika -romaanista alkavan Murtunut maailma -trilogian kohdalla epäilyksiä ei kuitenkaan ollut, sillä N. K. Jemisinin nimi on sen verran vetovoimainen.
Murtunut maailma on nimittäin ensimmäinen trilogia, jonka jokainen osa on palkittu scifi- ja fantasiapiireissä arvostetulla Hugo-palkinnolla. Viides vuodenaika onkin todella lupaava alku. Jemisin on sekä mainio tarinankertoja, että erinomainen maailmanrakentaja.
Aloitetaan maailmasta. Tapahtumat sijoittuvat mantereelle, joka on hyvin tuliperäinen ja todella epäluotettava. Vain hullu asuisi saarella, koska saaren yli voi koska tahansa pyyhkäistä tsunami, eikä pakopaikkaa ole. Elämää ohjaavat kirjaimellisesti kiveen hakatut säännöt, joita noudattamalla voidaan luottaa siihen, että kun seuraavan kerran tulee Vuodenaika – siis vähintään puoli vuotta, joskus vuosikausia, kestävä vulkaaninen talvi – ihmiskunnalla on ainakin jotain mahdollisuuksia selvitä. Maan nimi on Tyynimaa; sen asukkailla on viiltävä ironian taju.
Kirjan alussa on nainen, Essun, joka eräänä päivänä kotiin tullessaan löytää pienen poikansa kuolleena. Pojan on tappanut tämän isä, joka on lähtenyt matkoihinsa ja vienyt mukanaan pariskunnan tyttären. Essunin on lähdettävä isän ja tyttären perään, vaikka samaan aikaan maailma on suistumassa kaaokseen ja tuhoon. Jossain pohjoisemmassa mannerlaatta on revennyt ja syöksee ilmakehään niin paljon tuhkaa, että siitä seuraava talvi tulee kestämään vuosisatoja.
Tirimo, jossa Essun asuu, on kuitenkin säästynyt tuholta. Sen olisi pitänyt tuhoutua, sen verran lähellä se on pahimpia tuhoalueita. Jokin säästi Tirimon tuholta ja se jokin on Essun. Hän on orogeeni, eli hänellä on kyky aistia mannerlaattojen liikkeitä ja luonnonvoimia ja taito ohjata, suunnata ja tyynnyttää niitä. Vaistonvaraisesti, ilman tietoista toimintaa, hänen orogeeninvoimansa suojasivat Tirimoa tuholta. Se ei ole yksin hyvä asia, sillä orogeenit – roggat – ovat vihattua yhteiskunnan pohjasakkaa, jotka kelpaavat yhteiskunnalle vain äärimmäisen tiukasti kontrolloituina työkaluina. Essunin mies tappoi lapsensa, kun paljastui, että tämä oli perinyt taitonsa äidiltään.
Orogeenien maailmaa katsellaan tarkemmin kirjan toisen päähenkilön silmin. Damaya on orogeeniksi paljastunut tyttö. Häntä ei tapeta välittömästi; vanhemmat vain eristävät hänet muista ihmisistä ja kutsuvat paikalle Vartijat. Vartija vie Damayan mukanaan valtakunnan pääkaupunkiin Yumenesiin. Siellä sijaitsee Fulcrum, orogeenien yhteisö, jossa nuorista orogeeneistä koulitaan työkaluja valtakunnan tarpeisiin. Prosessi on julma ja tunteeton ja se Damayakin saa tuntea nahoissaan.
Kolmantena juonteena kirjassa on Syeniten tarina. Syenite on koulutettu orogeeni, nimetty syeniittimineraalin mukaan, ja Fulcrum lähettää hänet siivoamaan Allian kaupungin satamaan kertynyttä koralliriuttaa. Hän saa mukaansa mentorin, kymmensormuksisen huippuorogeenin Alabasterin. Syenite on vastahakoinen mentoroitava, eikä Alabaster ole sen innokkaampi lähtemään mukaan.
Kaiken seikkailun ohessa Viides vuodenaika kommentoi ajankohtaisia aiheita. Orogeenejä kohdellaan julmasti, ymmärtämättömästi, pelokkaasti: tapetaan, alistetaan ja orjuutetaan. Maailma on kyllä mukavasti monisävyinen: ihonväri tai seksuaalinen suuntaus ei selvästikään ole kynnyskysymys, Tyynimaa on täynnä monenvärisiä ja monennäköisiä ihmisiä, ilman sen kummempia sortojärjestelmiä. Kirjan päähenkilöt ovat myös kaikki naisia ja mielenkiintoisia, hyvin kirjoitettuja henkilöitä ovatkin, kaikkine ristiriitoinen ja tuntemuksineen. Itse maailma taas on siinä määrin vaarallinen ja tuhoisa paikka, että meidän ilmastokriisimme tuntuu suoraan sanottuna aika leppoisalta jutulta.
Juoni on mielenkiintoinen ja kuten sanottua, maailma, jossa se tapahtuu, on myös erittäin mielenkiintoinen. Alkuun on siedettävä tietty määrä omituisten nimien pudottelua, mutta pikkuhiljaa asioiden merkitykset alkavat aueta. Tämä on kuitenkin trilogian avausosa, jossa joudutaan tekemään pohjatyötä useamman kirjan tarpeisiin. Tarina on kuitenkin hyvin rakennettu, Jemisin tiputtelee tiedonjyviä matkan varrella tavalla, joka pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Sen verran lienee syytä varoittaa, että Essunin osuus kirjasta on kirjoitettu sinä-preesensissä, mikä on ilmeisesti joillekin lukijoille aivan ylitsepääsemätöntä myrkkyä. Kirja on myös miellyttävän ehjä kokonaisuus itsessään, eikä lopu aivan kesken kaiken – mutta seuraava osa, Obeliskiportti, nousee lukulistani kärkeen heti, kun saan sen käsiini.
