User Profile

Kiinnostava lukukokemus, sillä en ole aiemmin lukenut Waltarin pienoisromaaneja.

Vieras mies tuli taloon tuntui tästä päivästä katsottuna vähän turhan kliseiseltä melodraamalta, mutta on ollut esipuheen mukaan aikanaan vaikuttava, jopa moraalisesti arveluttava teos.

Fine van Brooklyn oli minun makuuni sopivampi. Pidän kirjassa käytetystä kertojatyylistä, jossa muistellaan ja kommentoidaan vuosien takaisia tapahtumia. Nuoren opiskelijan matka Pariisista maaseudulle oli aiheena kiinnostava, ja pidin myös tarinassa välillä esiintyvistä vierauden ja outouden tunnelmista, jotka toivat mieleen 20-luvun kauhukirjallisuuden (esim. Lovecraft ja Blackwood). Täytynee joskus tutustua Waltarin kummitustarinoihin, joita hän on ymmärtääkseni kirjoittanut.

Molemmissa kirjoissa oli yllättävän alleviivattuja moralistisia kannanottoja, etenkin alkoholia vastaan. Tämä oli yllättävää, koska olen aina ajatellut, että Waltari joi paljon itsekin. Lisäksi viime vuonna julki tulleiden, Waltarin pimeämpää puolta valottavien arkistolöytöjen valossa huomasin molempien kertomusten sisältävän seksuaalisella väkivallalla hekumointia.

Lopputiivistelmänä: mielenkiintoinen lukukokemus, jossa onneksi parempi kirja oli viimeisenä. Tämän perusteella voisin seuraavaksi tutustua Waltarilta joko novelleihin tai johonkin toiseen maailmansotien väliseen Ranskaan sijoottuvaan pienoisromaaniin.

Ensimmäinen lukemani Turusen kirja. Elokuvan olen nähnyt lapsena 90-luvulla, mutta tämä lukukokemus oli (luonnollisesti) aivan erilainen.

Turunen kuvaa taidolla ja rakkaudella itäsuomalaiset korpimaisemat, ja niiden lomassa hiljalleen rapistuvan ja luonnontilaan palaavan kylän. Välillä kuvailevat virkkeet karkaavat liian pitkiksi ja niiden kielikuvat ylilyöviksi, mutta pääasiassa Turusen rönsyilevää ilmaisua lukee mielellään. Dialogin kirjoittamisessa Turunen on vielä taitavampi, ja murresanailua on mukava lukea – vaikka kaikkia sanoja ei edes tällainen Itä-Suomessa kasvanut ymmärrä.

Koskettavinta kirjassa oli Jerusalemin kylän nykyisten ja entisten asukkaiden suhde kotipaikkaansa. Jerusalem on kuoleva kylä, jonka todennäköisesti viimeisiä häitä kirjassa kokoonnutaan juhlimaan. Kylässä vielä asuvat kipuilevat jäämisen ja lähtemisen välillä, miettien mikä meni vikaan kun nuoret lähtivät kaupunkeihin. Kesävieraat taas kokevat kipeää nostalgiaa lapsuuden maisemissaan ja pohtivat olisiko elämä sittenkin parempaa Jerusalemissa. Nämä pohdinnat tunnistan myös oman sukuni, etenkin isäni ja isänäitini puheista.

Nykypäivänä maaseudun tyhjeneminen jatkuu, ja ristiriita maaseudun ja kaupungin tarpeiden ja elintavan välillä nousee usein puheeksi päivänpolitiikassa. Kivenpyörittäjän kylä voi tarjota perspektiiviä pienten, hiljalleen tyhjenevien paikkakuntien asukkaiden arkeen ja ajatteluun.