Olen tyttö, ihanaa!

Tätä Tanssiva karhu -voittajaa olen jo vähän odottanut. Kun runokokoelman nimi on Olen tyttö, ihanaa!, luvassa on pakko olla jotain mielenkiintoista. Monipuolisen kirjoittajan ja taiteilijan Merja Virolaisen neljäs kokoelma onkin oivallinen!

Kokoelma alkaa ilahduttavalla sanaleikittelyllä, luomiskertomuksella, joka nojaa sanojen monimerkityksisyyteen. Virolaisen teksti virtaa hienosti merkityksestä toiseen, täynnä luontotematiikkaa ja iloa. Tämä aloitus on fantastinen.

Runokokoelman ensimmäinen osio on nimirunoelma "Olen tyttö, ihanaa!". Se on sukellus tyttöyteen ja lapsuuteen isovanhempien seurassa. Mutta lapsuuteen mahtuu myös tummempia sävyjä: niitä Virolaisen runoissa edustaa Jeesusu, alkoholisoitunut sotaveteraani, joka tuo runojen lapsenmaailmaan sävyjä sodankäynnin maailmasta: "lietteen savupatsaat pöllyävät / kilkkikranaattien jäljiltä / Äänislinna Kollaa Summa / lietepilvestä ilmestyy nuijapääkolonna / kotilotankit ulpukanvarsitieltä".

Runo "Löylykisa" kuvaa ukin ja lapsenlapsen suhdetta. Saunan lauteilla ukki näyttäytyy leikkisänä pikkupoikana, jonka kanssa heitetään löylyä kilpaa, mutta väistämättä näyttäytyy myös vanheneminen ja tuleva menetys; toisaalta myös paikka sukupolvien ketjussa: "vain minä olen meistä enää / ja jossain pojassa, vielä syntymättömässä, / kasvaa ukki joka minun täytyy synnyttää".

Ensimmäinen runoelma päättyy pohdiskeluun elämänpolkujen moninaisuudesta ja valintojen peruuttamattomuudesta. "Joka käänteessä minua odottaa / se mitä en ollut koskaan, / se joka jatkuvasti kuolee minusta".

Toinen osa kokoelmasta alkaa runolla "Todistaja", joka kuvaa hienosti lapsen pimeänpelkoa, kuinka lapsi livahtaa vanhempiensa makuuhuoneeseen varmistamaan, että vanhemmat ovat turvassa ja lopulta tajuaa: "Kuin punnitsisit kädessäsi / jo toista kättä, tietäisit: He pysyvät / tämän ikäisinä aina, / vain sinä vanhenet."

Runoelma "Painat minua kipeään kohtaan" kuvaa suhdetta varatun ihmisen kanssa ("vielä olen kaunis, kun katson sinuun // vaikka olet toisen oma ja oma, / eikä kukaan saa koskaan tietää"). Varjokuvat rakentavat yhteistä elämää ja suhdetta kuvataan väkivaltaisena, raastavana.

Kaikkiaan Olen tyttö, ihanaa! on hieno kokoelma. Vahvimmillaan se on lapsuuden kesien lämmön kuvaamisessa; kokoelman ensimmäinen osio puhutteli enemmän. Toinenkin osa on kuitenkin hyvä ja sisältää runsaasti mielenkiintoisia, kiehtovia säkeitä. Tyttöys ja naiseus ovat monipuolisia, ihania asioita, joita Virolainen käsittelee taitavasti. Kokoelma jätti sen verran hyvän vaikutelman, että Virolaisen runouteen lienee syytä palata vielä.

Uskon korvien kuumotukseen, korpin raakuntaan,
joka ei liity mihinkään, ei tule mihinkään tarpeeseen:
kävelen tihkuisella hiekkatiellä vain,
en keksi sille mitään tarkoitusta
kuin raakunnan itsensä vain, kuulaan, karhean, selvän.