Pitkä tie äidiksi

Aloitin lukemaan tätä kirjaa siitä lähtökohdasta, että minkälaisia ongelmia adoptoiva kohtaa. Jos itse adoptoisin lapsen, suurin pelko on varmastikin, mitä jos lapsi ei pidäkään uusista vanhemmistaan? Tai mitä jos ei itse onnistu rakastamaan lastaan? Adoptioajat ovat pidentyneet niin paljon, että kiinnosti myös vanhempien lapsien adoptoiminen. Miten toisesta kulttuurista adoptoitu sopeutuu Suomeen?

Lilly Korpiola teksti lähestyy aihetta enemmänkin asiantuntevasti vanhemmuuden kannalta. Hän puhuu korjaavasta vanhemmuudesta, joka on erittäin tärkeää etenkin adoptiolapsen kohdalla, sillä hylkäämisen tunne vaikuttaa pitkälle lapsen elämään. Mieleeni jäi erityisesti se, että adoptiolapselle pitää varata aikaa omalla kustannuksella aikaa luoda kiintymyssuhde. Sen luomisessa voi kestää vaikkapa vuosi, jona aikana ainakin jomman kumman vanhemman olisi oltava läsnä.

Omasta perheestään Korpiola kirjoittaa kauniisti ja koskettavasti. En voinut välttyä jälleen itkeskentelemästä liikutuksesta kirjailen kertoessa, kuinka innokkaasti pojat esittelivat videochatissä entiselle lastenkodilleen uutta kotiaan. Poikien lastenkotia edeltävistä vuosista hän ei kerro juuri mitään muuta, kuin että heillä oli ollut molemmat vanhemmat. Ehkä asia on pojille liian henkilökohtainen kerrottavaksi kirjassa, mutta minua olisi kiinnostanut enemmän suhde edellisiin vanhempiin.

Suhteesta kotimaahan Korpiola kuitenkin kertoo enemmän ja toteaa huojentavasti, että Suomessa on yllättävän vähän rasisteja, mutta sen sijaan puuttuu kulttuuriälyä. Lilly käyttää termiä kuvaamaan tietämättömyyttä, jolla ei tarkoiteta pahaa mutta onnistutaan silti saamaan erilaisesta taustasta olevan olo ulkopuoliseksi ja erilaiseksi. Se oli mielestäni onnistunut termi, ja olen kovasti samaa mieltä. Yleensä kyse on vain kulttuurien yhteensopimisesta, erilaisista tavoista ja niiden yhteensovittamisesta. Vaikka tiedän kyllä muutaman rasistinkin, mutta toisaalta samat ihmiset ovat muutenkin muita alentavia narsistisesti käyttäytyviä koulukiusaajaihmisiä, että rasismi tulee ihan siinä sivussa...

Kaikesta huolimatta olin vähän pettynyt kirjaan. Vaikka se kertoonkin hyvin, miten valmistautua adoptioon ja mitä se voi vaatia, odotin enemmän konkreettisia konflikteja perheessä ja miten niitä hoidetaan. Korpiola mainitsee kyllä ongelmiakin olleen, mutta konkreettiset esimerkit jäivät vähäisiksi, mikä tekee ainakin minut pelokkaammaksi koko adoptiota kohtaan. Omalla perhetaustallani kirjailijan intohimoinen suhtautuminen äitiyteen tuntuu kummalliselta, vaikkakin kovin ideaalilta. Melkein 17 vuotta lasta odottaneella on varmastikin aivan eri tavalla intoa keskittyä pelkästään vanhemmuuteen kuin parikymppisellä yllätysvauvan saaneella, jolla oman ajan kaipuu on suurempi.

Vaikka meikäläisen odotukset eivät täyttyneetkään, suosittelen kirjaa adoptiota harkitseville, joille se on varmasti hyvin tietopitoinen paketti.