None
3 stars
Merkitsin luetuksi, vaikka luin vaan Suuren Illusionin.
Waltarin esikoinen oli ensimmäinen teos, jonka luin häneltä. Tämä oli melko raskaslukuinen, kuten voi päätellä lukemiseen (tai oikeastaan sen aloittamiseen) kulutetusta ajasta. Kirjoitustyyli on keventynyt vuosien saatossa, ja olen tottunut lyhyempiin lauseisiin ja tekstissä viljellään sen ajan politiikkaa ja ehkä sivistyssanastoa, jotka ei ole kaikki niitä omimpia joskaan ei tuntemattomimpiakaan.
Aihekin on raskas, rakkauden "illusio". Pessimistinen päähenkilö analysoi elämäntuskaansa niin tarkasti, ettei olisi huvittanut kuunnella. En oikein enää päässyt tuskaan kiinni, vaikka tavallaan tunnistin sen. Päätin kumminkin kärsiä loppuun asti, että olisi joku Waltari ainakin kokeiltuna. Ja sekin, että näistä illuusioista ja pessimisteistä tuli mieleen Pessi ja Illuusia oli mukavana mielleyhtymänä kannustava tekijä.
Lopulta muutamien viimeisten lukujen aikana pääsin tarinaan kiinni, eikä lukeminenkaan ollut niin raskasta. Ehkä kyse oli vain sopivasta ajasta, ehkä kirjoitus todella veti paremmin lopussa - lue ja tiedä, mutta pitkittyneen piinan jälkeen jäi kuitenkin hyvä maku suuhun. En ehkä …
Merkitsin luetuksi, vaikka luin vaan Suuren Illusionin.
Waltarin esikoinen oli ensimmäinen teos, jonka luin häneltä. Tämä oli melko raskaslukuinen, kuten voi päätellä lukemiseen (tai oikeastaan sen aloittamiseen) kulutetusta ajasta. Kirjoitustyyli on keventynyt vuosien saatossa, ja olen tottunut lyhyempiin lauseisiin ja tekstissä viljellään sen ajan politiikkaa ja ehkä sivistyssanastoa, jotka ei ole kaikki niitä omimpia joskaan ei tuntemattomimpiakaan.
Aihekin on raskas, rakkauden "illusio". Pessimistinen päähenkilö analysoi elämäntuskaansa niin tarkasti, ettei olisi huvittanut kuunnella. En oikein enää päässyt tuskaan kiinni, vaikka tavallaan tunnistin sen. Päätin kumminkin kärsiä loppuun asti, että olisi joku Waltari ainakin kokeiltuna. Ja sekin, että näistä illuusioista ja pessimisteistä tuli mieleen Pessi ja Illuusia oli mukavana mielleyhtymänä kannustava tekijä.
Lopulta muutamien viimeisten lukujen aikana pääsin tarinaan kiinni, eikä lukeminenkaan ollut niin raskasta. Ehkä kyse oli vain sopivasta ajasta, ehkä kirjoitus todella veti paremmin lopussa - lue ja tiedä, mutta pitkittyneen piinan jälkeen jäi kuitenkin hyvä maku suuhun. En ehkä suosittelisi kyseistä kirjaa kenellekään, korkeintaan jollekin historiasta kiinnostuneelle hyvälle lukijalle, jolle maailmantuska on ajankohtainen ilmiö. Mutta joskus paremman ajan kanssa saatan tarttua kiinnostuneena toiseen teokseen. Sinuhet ovat ainakin liian suuri haaste, mutta ehkä Komisario Palmu seuraavaksi.