Harry Potter i Insygnia Śmierci

Il migliore dei libri proprio perché non segue la struttura dei precedenti. 5 stelle
Qualche meno red flags qui.

Mi ero ripromessa di non aprire mai e poi mai questi libri. Troppo sopravvalutato e a che perché non mi piacciono le cose mainstream. Quest'estate, però, si è fatta strada in me la voglia di costatare con i miei stessi occhi tutte le red flag distribuite nella saga, tenendo conto che all'epoca non c'era tutta questa attenzione a certe tematiche.
Alcune redflags: tutti i personaggi grassi sono cattivi o stupidissimi; i folletti della Gringott mi ricordano Shylock, sapete dove voglio andare a parare; il fatto che Silente non accettasse la nuova identità di Voldy, mi fa pensare che lei proprio non accetti che qualcuno possa identificarsi diversamente dalla norma.
Sarà il mio essere atea, ma non capisco perché debbano festeggiare feste cristiane. Che poi ognuna di queste ha il suo corrispettivo pagano.Vabbè. Il libro è suo e fa come vuole.

Come dicevo all'inizio, quest'ultimo libro è strutturato diversamente e lo ho apprezzato di più. Per 6 lunghi anni, la storia girando intorno al castello ha retto bene. Un po' monotono però è stata furba.

I miei voti sono sulla storia in generale, se dovessi considerare anche tutto ciò che si è creato intorno sarebbe un 'Non Classificato'.

Kas niin, nyt on sarja luettu loppuun. Päätösosa täyttää tehtävänsä päätösosana — varmaan yhtäkään sarjan mittaan mainittua pääjuoneen liittyvää detaljia ei jätetty selittämättä. Kuutososan haahuilun jälkeen tässä päästään taas tiiviimmin kiinni toimintaan. Traagisia ja koskettaviakin kohtia riittää. Tässä kohtaa on mainittava, että tulin lapsen kanssa katsoneeksi tämän osan filmatisoinnit juuri ennen kuin aloin lukea kirjaa, ja parhaan kirjanautinnon saamiseksi olisi kannattanut ehkä pitää vähän väliä ennen kuin aloin lukea. Nimittäin elokuvassa Snapen muisto viilsi jotenkin tosi syvältä ja sai itkemään, mutta kirjasta lukiessa se oli vähän sellainen ”jahas, #metoo” -latteus (vaikka kun sitä huolellisemmin miettii, niin ei kuitenkaan, ja Snapen tarina on edelleen yksi sarjan viiltävimmistä). Kirjan kohdalla taas itku oli lähimpänä, kun kurkattiin Lunan huoneeseen.

Mutta sitten se epilogi. Juuh elikkäs. ”Hei teinit, koulu oli rankkaa mutta nyt se on ohi, elämä odottaa ja teistä tulee jotain suurta! Paitsi että teistä tuleekin vain urautuneita esikaupunkivanhempia eikä maailmassa mikään muutu, sori siitä.” Siis niinku äääääh, ei näin. Jäi puuttumaan vain se, että Hermionen omat kotitontut olisi mainittu. Voisiko masentavammin kirjaa enää lopettaa? Ai joo, yksi juttu vielä. Mitä Lunalle kävi? Kuusikko kävi läpi rankkoja seikkailuja, joista selvittiin ystävyyden avulla, ja epilogissa muistetaan mainita kaikki muut viisi, mutta Lunasta ei sanaakaan. Siitä yksinäisestä friikistä, jolle nämä ystävät olivat elämää suurempi asia ja parasta ikinä. Ilmeisesti ystävyys friikin kanssa ei sitten ollutkaan niin kivaa, että häntä enää aikuisena tarvitsisi miettiä. Ja tällaisena Lunaan samastujana se sattuu ehkä eniten. Meidät voi huoletta unohtaa, aina. Kiitti siitäkin.

Taidan vielä myöhemmin erikseen blogata sarjasta kokonaisuutena, joten en tässä nyt siitä sen enempää turinoi.