Kas niin, nyt on sarja luettu loppuun. Päätösosa täyttää tehtävänsä päätösosana — varmaan yhtäkään sarjan mittaan mainittua pääjuoneen liittyvää detaljia ei jätetty selittämättä. Kuutososan haahuilun jälkeen tässä päästään taas tiiviimmin kiinni toimintaan. Traagisia ja koskettaviakin kohtia riittää. Tässä kohtaa on mainittava, että tulin lapsen kanssa katsoneeksi tämän osan filmatisoinnit juuri ennen kuin aloin lukea kirjaa, ja parhaan kirjanautinnon saamiseksi olisi kannattanut ehkä pitää vähän väliä ennen kuin aloin lukea. Nimittäin elokuvassa Snapen muisto viilsi jotenkin tosi syvältä ja sai itkemään, mutta kirjasta lukiessa se oli vähän sellainen ”jahas, #metoo” -latteus (vaikka kun sitä huolellisemmin miettii, niin ei kuitenkaan, ja Snapen tarina on edelleen yksi sarjan viiltävimmistä). Kirjan kohdalla taas itku oli lähimpänä, kun kurkattiin Lunan huoneeseen.

Mutta sitten se epilogi. Juuh elikkäs. ”Hei teinit, koulu oli rankkaa mutta nyt se on ohi, elämä odottaa ja teistä tulee jotain suurta! Paitsi että teistä tuleekin vain urautuneita esikaupunkivanhempia eikä maailmassa mikään muutu, sori siitä.” Siis niinku äääääh, ei näin. Jäi puuttumaan vain se, että Hermionen omat kotitontut olisi mainittu. Voisiko masentavammin kirjaa enää lopettaa? Ai joo, yksi juttu vielä. Mitä Lunalle kävi? Kuusikko kävi läpi rankkoja seikkailuja, joista selvittiin ystävyyden avulla, ja epilogissa muistetaan mainita kaikki muut viisi, mutta Lunasta ei sanaakaan. Siitä yksinäisestä friikistä, jolle nämä ystävät olivat elämää suurempi asia ja parasta ikinä. Ilmeisesti ystävyys friikin kanssa ei sitten ollutkaan niin kivaa, että häntä enää aikuisena tarvitsisi miettiä. Ja tällaisena Lunaan samastujana se sattuu ehkä eniten. Meidät voi huoletta unohtaa, aina. Kiitti siitäkin.

Taidan vielä myöhemmin erikseen blogata sarjasta kokonaisuutena, joten en tässä nyt siitä sen enempää turinoi.