msaari reviewed Animalia by Eeva Kilpi
Review of 'Animalia' on 'Goodreads'
4 stars
Eeva Kilven päiväkirjojen myötä heräsi mielenkiintoa tarttua myös runoihin. On toki kootut runot, mutta jotenkin on mukavampaa tutkailla yksittäisiä kokoelmakokonaisuuksia sellaisenaan, se on jotenkin helpommin sisäistettävä annos runoutta. Ainoana kirjaston hyllystä löytyi Animalia-kokoelma vuodelta 1987, joten aloitetaan siitä.
Nimi herättää tietysti eläintensuojelullisia yhteyksiä, eikä se ihan sattumaa ole. Myös Kilpi kirjoittaa runoissaan eläinkokeita vastaan; sehän se Animaliankin alkuperäinen agenda oli. Mahtuu kokoelmaan kuitenkin muutakin. Kuten päiväkirjoissa, tässäkin on pohdiskelua vanhenemisesta – vuonna 1987, 59-vuotiaana, Kilpi kirjoittaa, ettei enää pelkää kuolemaa. “Tämän valmiimmaksi ei voi tulla.” Mitäköhän olisi silloinen runoilija pohtinut, jos olisi tiennyt olevansa elävien kirjoissa vielä lähes 40 vuotta myöhemmin?
Eläimet saavat näissä runoissa enemmän ymmärrystä kuin ihmiset, jopa hyttyset. Kilpi kuvaa luomisprosessia, jossa kuudentena päivänä Jumala oli jo aivan näännyksissä, eikä lopputulos ollut kunnollinen luomus. Rangaistuksena itselleen Jumala nimeää ihmisen omaksi kuvakseen: “Näin rujo minä todellisuudessa olen, hän ajatteli.” No, rakkaudesta ihmisten välillä sentään irtoaa jokunen lempeä …
Eeva Kilven päiväkirjojen myötä heräsi mielenkiintoa tarttua myös runoihin. On toki kootut runot, mutta jotenkin on mukavampaa tutkailla yksittäisiä kokoelmakokonaisuuksia sellaisenaan, se on jotenkin helpommin sisäistettävä annos runoutta. Ainoana kirjaston hyllystä löytyi Animalia-kokoelma vuodelta 1987, joten aloitetaan siitä.
Nimi herättää tietysti eläintensuojelullisia yhteyksiä, eikä se ihan sattumaa ole. Myös Kilpi kirjoittaa runoissaan eläinkokeita vastaan; sehän se Animaliankin alkuperäinen agenda oli. Mahtuu kokoelmaan kuitenkin muutakin. Kuten päiväkirjoissa, tässäkin on pohdiskelua vanhenemisesta – vuonna 1987, 59-vuotiaana, Kilpi kirjoittaa, ettei enää pelkää kuolemaa. “Tämän valmiimmaksi ei voi tulla.” Mitäköhän olisi silloinen runoilija pohtinut, jos olisi tiennyt olevansa elävien kirjoissa vielä lähes 40 vuotta myöhemmin?
Eläimet saavat näissä runoissa enemmän ymmärrystä kuin ihmiset, jopa hyttyset. Kilpi kuvaa luomisprosessia, jossa kuudentena päivänä Jumala oli jo aivan näännyksissä, eikä lopputulos ollut kunnollinen luomus. Rangaistuksena itselleen Jumala nimeää ihmisen omaksi kuvakseen: “Näin rujo minä todellisuudessa olen, hän ajatteli.” No, rakkaudesta ihmisten välillä sentään irtoaa jokunen lempeä sana. Silti kenties useammin kuolinilmoituksissa voisi siteerata Kilven ”Ihmisen haudalla” -runoa: “Ah, mikä helpotus kun viimein hän / osasi jättää tämän elämän."
Ydinsaasteista puhutaan useammassakin runossa, mikä ei vuonna 1986 Tšernobylin onnettomuuden jälkeen kirjoitetussa runokokoelmassa ole yllätys. Eläinten puolesta Kilpi kirjoittaa vetoavasti, mutta myös mummoista kirjoitetaan kauniisti. Animalia onkin vaikuttava kokonaisuus, jossa on paljon hyvää, ja jonka lempeän ja kiukkuisen välillä vaihteleva sävy ilahduttaa syvästi.
Kuoleman lisäksi ei ole muuta ulospääsyä kuin runous,
ei ydinsaasteesta, ei ihmisen syyllisyydestä,
ei häpeästä jotain eläinten kohtelu merkitsee.
Kauheaan ovat jumalat kytkeneet meidät
rikostovereikseen,
nämä joita me palvomme:
kaupallisuus, kilpailu, kulutus, aseet,
lääketiede, lääkeoppi,
teollisuus, tekniikka, eläintehtailu.
Jumalia on monta
ja kaikki alhaisia.
