The speed of dark

Elizabeth Moon's novel The Speed of Dark won a Nebula award, and was nominated for the Clarke and Locus SF awards. In my opinion, this novel didn't reach those heights.

Most of the novel is told from the perspective of the main character, Lou Arrendale. In this future earth, autism is cured at birth, but Lou is from a generation that missed out on that cure. He and several other autistic adults work for an unnamed company, putting their pattern recognition skills to good use - Lou's highly functioning group of is the most profitable in the company. In his spare time, he participates in a fencing group and within the novel attends his first tournament. Here also, pattern recognition provides a great boon.

A pair of conflicts in the novel stem from his new boss (a cost-cutting and short-sighted ladder climber) and a member of his fencing group. Interesting is the way that Lou mostly recognizes the first threat but not the second, assuming the motives are good because of the professed friendship. Another conflict shown is Lou versus "normal" society, dealing with airport security personnel or service station employees.

Elizabeth Moon's own son is autistic, and both her descriptions and Lou's point of view are lovingly crafted. Much of the "science fiction" here likely comes as a wish for a better world for her son and autistic persons everywhere. While reading this book, I also finished Malcom Gladwell's David and Goliath. In that book, he talks of the success of some dyslexics, and Moon's subjects show similar success. I very much enjoyed this aspect of the novel. I have no doubt that a lot of the brain science described is also very accurate.

Unfortunately, the rest of the SF in this story just doesn't hang together. There is a mentioned "space program" and the medical procedures that make up the main story point, but that's about it. The rest of the world felt dated, as if it were still 2003.

The author jumps out of character when she wants to show something behind the scenes. These episodes are sporadic and jarring; it would have been better to use a second character (involved in each of the incidents) or perhaps have Lou find out about them later.

The ending of the novel felt very sudden. After hundreds of pages describing Lou's thoughts in detail, the story drops to just a few. It feels as if a diary were no longer kept. Perhaps that was the intention, but I would have preferred more closure. Does the son of Lou's supervisor take the treatment? Does Lou continue to fence, and is his skill affected there or at work?

While I enjoyed the success of Lou at work and in hobbies, the rest of the novel just didn't work for me - it was just okay, the equivalent of one and a half stars out of five.

Kirjoilla on erilaisia vahvuuksia. Toisissa on jännittävä juoni, toisissa kiehtovat henkilöt, toisissa kauniisti kuvailtu tunnelma. The Speed of Darkin juoni ei tempaa mukaansa: kirja alkaa hitaasti, eikä juoni lopussakaan saavuta sellaisia kierroksia, että sen vuoksi kirjaa erityisesti suosittelisin.

Onneksi on muutakin. The Speed of Darkilla on puolellaan erittäin vahva päähenkilö. Lou Arrendale on autisti, jolle tarjotaan mahdollisuus uuteen kokeelliseen parannuskeinoon, joka veisi Loun autismin pois. Asiasta tekee monipuolisemman se, että Lou on autismistaan huolimatta itse asiassa itsenäinen ja hyvin toimeentuleva: hänellä on työ, jossa hän on autisminsa vuoksi erittäin pätevä ja hänellä on ystäviä ja elämä muutenkin järjestyksessä.

Kirja kerrotaan pääasiassa Loun näkökulmasta ja se tarjoaakin oivallisen kurkistuksen autistin maailmaan. Elizabeth Moonin oma poika on autisti, joten kokemusta aiheesta riittää. Arvioiden mukaan kirja on varsin totuudenmukainen kuvatessaan Loun ja muiden autistien näkökulmaa. Yhtenä vaarana tällaisissa kirjoissa on romantisoida autismia liikaa, mutta vaikka Loulla kadehdittavia ominaisuuksia onkin, ei autismin kanssa eläminen helppoakaan ole.

Kirjan perusajatuksia on kysymys ”millaista on olla normaali?” Loulle opetetaan normaalia käytöstä, mutta entäs kun terveet ihmiset toimivat kuin autisti? Moon sortuu alleviivaamaan jokusen kerran liikaa sitä, kuinka normaalien ihmisten käytös ei aina ole normaalia, mutta noin yleensä ottaen Loun päässä pyörivät kysymykset ovat hyviä ja herättävät lukijassakin ajatuksia.

Kirjan loppuun mennessä ymmärsin kyllä, miksi teos voittanut Nebulan. Moon on science fiction -kirjailija, mutta tässä kirjassa tieteiselementit ovat vähissä ja kustantajakin on luokitellut kirjan yleisesti kaunokirjallisuudeksi. On se silti scifiä: tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen ja käyttää nykyistä kehittyneempää lääketiedettä ja teknologiaa sujuvasti. Toisaalta se kaikki on epäolennaista ja on hyvä, ettei kirjaa liikaa leimata scifiksi, sillä The Speed of Dark tarjoaa kyllä pohdittavaa kaikille ihmisluonnosta kiinnostuneille. (26.6.2008)