Hävitys – tapauskertomus

Hävitys on hurja ja vaikuttava kirja. Siinä Iida Rauma käsittelee painavia aiheita, hävitystä monella tasolla. Skaalaa riittää koko maapallon tasolta yhteen kaarinalaiseen musiikkiluokkaan 1990-luvulla. Pohjimmiltaan on kuitenkin aina kyse samasta asiasta: väkivallasta ja vallankäytöstä. Miesten vallankäytöstä naisia kohtaan, aikuisten vallankäytöstä lapsia kohtaan, koulukiusaajien vallankäytöstä kiusattuja kohtaan. Kaikki nivoutuu yhteen vimmaisella energialla.

Romaanin pääosassa on A, joka on kotoisin Littoisista, kävi ala-asteella musiikkiluokkaa Kaarinassa, pakeni Kaarinaa Turkuun taidelukioon ja meni opiskelemaan historiaa yliopistoon, päätyen lopulta yläkouluun historianopettajan sijaiseksi. A kärsii epämääräisistä närästyksen kaltaisista vatsavaivoista eikä nuku öisin, vaan juoksee ympäri Turkua. Yhdellä juoksulenkillä hän kaatuu, loukkaa polvensa ja kaaduttuaan todistaa kohtausta, jossa paikalle saapuu auto, josta nousee uhkaavan oloisia ihmisiä. A näkee valkotakkisen naisen, jonka hän tunnistaa. Muistikuvista löytyy nimi: Ira. Ira, joka tuli samalle musiikkiluokalle ja jota A inhosi syvästi.

Niin, se musiikkiluokka. A ja Ira kuvaavat romaanissa kaarinalaista musiikkiluokkaa, joka on todellinen vallankäytön pienoisnäyttämö. On opettaja Anna-Maija, jonka kuvaaminen sadistikseksi tuntuu vähättelyltä, koska koko musiikkiluokka tuntuu olevan vain työkalu tämän pikkuhitlerin suosia yksiä ja sortaa toisia. Niin kuin kovin usein, yhteisön ryhmähenki muodostuu parhaiten valitsemalla joukosta sopivan syntipukin ja sälyttämällä kaikki yhteisön ongelmat tämän harteille, ja opettaja valitsee syystä tai toisesta A:n. Kun Ira liittyy luokalle myöhemmin – paettuaan edellistä koulua, jossa hänet yritettiin hukuttaa vessanpönttöön – hän liittyy A:n seuraksi paarialuokkaan.

Mielenkiintoinen kysymys on, miten tämän romaanin vastaanottoon vaikuttaa se, miten lukija kouluväkivallan suhteen asettuu. Olitko väkivallantekijä, uhri, sivustakatsoja vai kenties kaikkia näitä? Jokaisella kai kuitenkin jonkinlainen suhde asiaan on, sen verran yhteiskuntaa läpitunkevasta ilmiöstä on – edelleen – kyse. Ja miksei olisi: A löytää kiusaamista käsittelevän tieteellisen kirjallisuuden pariin, josta löytyy tällaisia pieniä helmiä: "Vastaavasti voidaan olettaa, että uhrin perimässä on jotakin sellaista, joka aiheuttaa joutumisen kiusaamisen kohteeksi", joten ei hätää, koulun ei oikeastaan tarvitse puuttua kiusaamiseen, sillä sehän on joka tapauksessa perinnöllisesti väistämätöntä!

Hävityksen kohdalla olen jo useammin törmännyt ajatukseen, että tämän kirjan pitäisi sisältyä opettajankoulutukseen. Siitä on helppo olla samaa mieltä. Sen verran raa'asti teos lasten välistä (ja opettajan aikaansaamaa) vallankäyttöä kirja kuvaa; tämä on toki poikkeuksellisen raskas tapaus, ei kouluväkivalta aina tällä tavoin näin suoraan opettajasta lähde, mutta ei tässä sinänsä mitään erityisen fiktiivistä ole. Kyllä tällaisia asioita tapahtuu, myös KiVa-kouluissa. Yhteiskunnassa on lapsivihamieliset piirteensä.

Hävitys ei kuitenkaan jää vain kouluväkivaltaan. Isona sivujuonteena kulkee Turun hävitys, miten Turussa on kadotettu historiaa uuden alta kovalla vimmalla. Turkua on toki tuhottu moneen kertaan: on uudemmat rakennushankkeet, 1800-luvun suurpalo, jonnekin historian hämäriin kadonnut vanha Turku. Näitä kerroksia Hävitys pöyhii. Tuhoa tietysti tehdään myös globaalilla tasolla: öljyteollisuus on tietoisesti peitellyt toimintansa seurauksia jälkipolville ja uhrannut biosfäärin osakkeenomistajilleen. "Koko planeetta vajosi mutaan ja lohkeili ja kärsi vesivahingoista, A sanoi, mutta Turussa vihattiin yhä polkupyöräilijöitä ja haluttiin keskustaan lisää autoja, ja opettajainhuoneessa ne olivat lähes yksimielisiä siitä, että koululaisten ilmastolakkoilu on turhanpäiväistä temppuilua", Rauma lataa.

Eikä tässäkään vielä kaikki. Yhdeksi toistuvaksi juonteeksi Rauma nostaa ranskalaisen neurologin Jean-Martin Charcot'n, jonka monipuoliselta ja arvostetulta uralta nousee esiin työ Salpêtrièren neuropsykiatrisessa opetussairaalassa, hypnotisoimassa hysteerikkoja osoittamaan hulluuttaan miesyleisölle. Koska onhan tässä nyt siitäkin kyse: miesten (aikuisten) vallankäytöstä naisia (lapsia) kohtaan. Määrittelyistä, leimoista, siitä miten helpolla päästään, kun hankalat ihmiset leimataan mielisairaiksi.

Miten tästä kaikesta sitten voi kirjoittaa sujuvan romaanin? Rauma antaa romaanihenkilöidensä kautta ymmärtää, ettei se ihan helppoa olekaan. Lopputulos on kuitenkin onnistunut. Hävitys ei ole mitään latteaa kostokirjallisuutta tai pelkkää traumoissa vellomista. Toki sitäkin: tämä voi olla raskasta luettavaa, sen verran syvälle Rauma upottaa lukijan koulumaailman julmuuksien ja epäoikeudenmukaisuuksien keskelle. Iso kysymys on myös se, miten tällaisen tarinan voi lopettaa. Uskoisin, että sen kanssa Raumalla on ollutkin vaikeuksia, mutta löytynyt ratkaisu on hyvä. Ei siitä sen enempää, kunhan vain totean, ettei loppu latista tarinaa miksikään kiltiksi, standardeihin solahtavaksi kasvukertomukseksi, jossa kaikki vain kääntyy parhain päin.

Tyylillisesti Hävitys on pitkinä kappaleina ilman lukujakoa päälle vyöryvää tykitystä. Liian raskaslukuista se ei ole, vaan tekstillä on oma lumoava rytminsä, johon uppoaminen onnistuu kyllä. Rauma kirjoittaa hyvää dialogia ja puhekieltä. Turun murre vaatii totuttelua, mutta kuulostaa paremmalta kuin olisin uskonutkaan. Hävitystä oli kielensä puolesta ilo lukea, jos sisältö välillä hirvittikin. Hieno teos, tärkeä aihe, ja jo tässä vaiheessa vuotta on helppo sanoa, että Hävitys on varmasti vuoden kirjallisia kohokohtia. Tämän jälkeen pitää ehdottomasti lukea aiemmin sivuuttamani Rauman aikaisemmat teokset.

Mut jos mä esim kirjotan musaluokast mun kirjaan mun pitää koko aika varoo jotai ihme yksityisyydensuoja ja kunnianloukkausjuttui et ne ei vaa haastais mua oikeuteen mut mähä en voi haastaa niit oikeuteen siit et ne kutsus mua monta vuotta lehmäks ja rumaks ja huoraks ja uhkaili ja sattu, nehä o jotai lasten juttui, ei semmosist tarvii ketään oikeuteen haastaa, ei oikeus oo lapsii varten, oikeus on Anskuil. Syö lääkkees. Käy terapias. Kirjoita kiusaajil kirje mut älä ikin lähetä sitä. [..] Just sehä niil sopis et kukaan ei koskaan sais tietää.