Maailman kauhea vihreys

Ensimmäisen kerran kuulin Maailman kauheasta vihreydestä haastateltuani teoksen suomentajaa Antero Tiittulaa muista aiheista. Tiittula oli silloin saanut suomennoksen juuri valmiiksi ja kuvaili kirjan yhdistelevän ”ennakkoluulottomasti tieteenhistoriallista esseetä ja kaunokirjallisia keinoja luodatessaan tiedon, oivalluksen ja hulluuden rajapintaa”. Tämä on itse asiassa oivallinen kiteytys.

Teoksen kirjoittaja Benjamín Labatut (s. 1980) on chileläinen, mutta syntynyt Alankomaissa ja varttunut Haagissa, Buenos Airesissa ja Limassa. Chileen hän muutti vasta 14-vuotiaana. Jo ensimmäinen novellikokoelma, vuonna 2010 ilmestynyt, La Antárctica empieza aquí (”Antarktis alkaa tästä”) voitti palkintoja, mutta varsinainen kansainvälinen läpimurto tuli tällä teoksella, joka pääsi kansainvälisen Booker-palkinnon ehdokkaaksi.

Maailman kauhea vihreys on romaani, mutta ei kuitenkaan aivan perinteinen kaunokirjallinen teos. Laskisin sen itse ensyklopedisen romaanin kategoriaan, siis teoksiin, jotka ovat muodoltaan ja rakenteeltaan kaunokirjallisia, mutta keskittyvät silti tiedon välittämiseen. Wikipedian mukaan Labatut on kuvaillut teoksen koostuvan ”esseestä (joka ei ole täysin puhdas), kahdesta novellista jotka yrittävät olla olematta novelleja, pienoisromaanista ja puoliomaelämäkerrallisesta proosankappaleesta”.

Teos pyörii joka tapauksessa luonnontieteiden ympärillä. Se alkaa Hermann Göringin sormen- ja varpaankynsistä, joiden havaittiin Nürnbergin oikeudenkäyntien alla olevan kirkkaanpunaisia. Göring tuomittiin kuolemaan, mutta hän teki itsemurhan syanidikapselilla, kuten niin moni muukin natsijohtaja. Syanidista päästään preussinsiniseen, ensimmäiseen moderniin synteettiseen pigmenttiin, jonka maalinvalmistaja Johann Jacob Diesbach keksi vahingossa yrittäessään luoda keinotekoista karmiininpunaista. 1782 Carl Wilhelm Scheele sekoitti preussinsinistä lusikalla, jossa oli rikkihappoa, ja tuli luoneeksi preussinsinihapon eli syanidin.

Tästä päästään parin mutkan kautta ensimmäisen maailmansodan taistelukentille, joilla taistelukaasut tekivät kammottavaa työtään. Kaasuaseiden taustalla oli kemisti Fritz Haber, joka julistettiin sodan jälkeen sotarikolliseksi, mutta voittipa hän myös kemian Nobelin ennen sotaa kehittämästään keksinnöstä, joka mullisti ihmiskunnan kohtalon: Haber keksi, miten typpeä eristetään suoraan ilmasta. Tämä Haber-Bosch-menetelmä on ollut ratkaisevassa asemassa modernin maailman mahdollistajana.

Tämä kaikki teoksen ensimmäisellä 30 sivulla! Labatut vyöryttää ”Preussinsininen”-osiossa sotimiseen liittyvää tieteenhistoriaa tarmokkaasti. ”Sydämen sydän” -osio vaihtaa sitten aihetta matematiikkaan: se aloittaa Shinichi Mochizukin blogissaan julkaisemasta todistuksesta lukuteorian abc-konjektuurille. Toistaiseksi kukaan ei ole onnistunut ymmärtämään Mochizukin todistusta. Tästä päästään luontevasti toiseen matemaatikkoon, Alexander Grothendieckiin, jonka eriskummallisessa elämänkaaressa riittääkin ihmeteltävää.

Sen jälkeen seuraa osio ”Kun lakkaamme ymmärtämästä maailmaa”, jonka mukaan kirjan englanninkielinen käännös on nimetty (onneksi suomennos seuraa alkuteosta ja on nimetty Fritz Haberia kauhistuttaneen tulevaisuudenkuvan mukaisesti). Tämä osio käsittelee lähinnä Erwin Schrödingeriä,Werner Heisenbergiä ja kvanttimekaniikan syntyvaiheita. Kvanttimekaniikka osoittautui monille tieteilijöille hyvin vaikeaksi ajatukseksi niellä. Kuten Einstein, kvanttimekaniikan vihollinen, luonnehti: ”Tämä kvanttimekaniikan teoria tuo hieman mieleen jonkun liian älykkään harhaluuloisen hourailut. Se on varsinainen epäjohdonmukaisten ajatuksien koktaili.” Tässä teoksen osiossa on enemmän kaunokirjallista ainesta mukana kuin ”Preussinsinisessä”, Schrödingerin ja Heisenbergin vaiheista kerrottaessa on mukana enemmän elämäkerrallisen romaanin puolelle kallistuvaa ainesta. Loppusanoissaan Labatutkin toteaa, että ”Preussinsinisessä” on yksi fiktiivinen kappale, muissa sitten enemmän.

Teoksen lopussa on vielä pieni osio ”Yön puutarhuri”, joka lienee se ”puoliomaelämäkerrallinen proosankappale”. Kokonaisuus jättää vähän pyörittelemään päätään: ei tästä mitään kovin yhtenäistä kokonaisuutta rakennu, eli vähän jää hajanaiseksi. Jos teoksesta haluaa jonkun yhden punaisen langan saada nyhdettyä esiin, se lienee juurikin se Tiittulan mainitsema ”tiedon, oivalluksen ja hulluuden rajapinta”, jolla monet teoksen esittelemistä tieteilijöistä liikkuvat. Ihmiskunnalle hyödyllisestä tieteestä on lyhyt matka kammottaviin joukkotuhoaseisiin, ja matematiikan ja kvanttifysiikan ytimessä voi piileskellä kauhuja, jotka järkyttävät liian syvälle tutkivia mieliä. Edistyneessä tieteessä on aina vaarana löytää jotain sellaista, mitä löytäjän mieli ei enää kestä.

Onhan tämä myös aikamoinen kokoelma kuuluisien miesten elämäkertoja. Naiset jäävät Labatutin tieteenhistoriallisessa katsauksessa aivan sivuosaan. Kun kuvauksen kohteena on lähinnä mieleltään järkkyneitä tai kammottavuuksien parissa puuhastelleita tutkijoita, lieneekö sitten suurikaan menetys, ettei joukossa naisia ole. En käy teosta tästä tuomitsemaan, kunhan totean, että näin on. Vaikka teos kaunokirjallisuudeksi onkin luokiteltu, on selvää, että sen nimittäminen romaaniksi on jokseenkin harhaanjohtavaa. Varsinkin juonellista romaania etsivälle Maailman kauhea vihreys on takuuvarma pettymys. Jos sen sijaan nauttii asioiden väliltä löytyvistä yllättävistä yhteyksistä ja on kiinnostunut tieteenhistoriasta, teos tarjoaa suhtkoht tiiviissä mitassaan – parisataa sivua, eikä edes erityisen pientä pränttiä – paljon pureskeltavaa.

Minulle kirjan parasta antia oli sen alkupuoli. Varsinkin ”Preussinsinisen” oivaltavaa ja vetävää tiede-esseetyyliä olisin lukenut mieluusti koko kirjan mitalta. Se on aivan ihastuttavaa. ”Kun lakkaamme ymmärtämästä maailmaa” olisi kenties maistunut paremmin tällä tyylillä; nyt elämäkertaromaanin otteella käsiteltynä se ei vetänyt aivan yhtä tenhoavasti. Ei silti huono sekään.

Labatutilta on ilmestynyt vuonna 2021 teos La piedra de la locura, joka kuvausten perusteella liikkuu vähän samankaltaisten aiheiden parissa: on Lovecraftin atavistista kauhua, David Hilbertin radikaalia logiikkaa ja Philip K. Dickin uniharhaista menoa, yhdistettynä Hieronymus Boschin samannimiseen tauluun, jossa potilaan aivoista leikataan pois hulluuden kiveä. Saapa nähdä, saadaanko tätä esseeteosta suomeksi.