Suomea ei voi syyttää rikkaan kauhukirjallisuuden historiansa vaalimisesta: ne pienet tarinat, mitä Suomesta löytyy sen menneisyydestä, ovat unohtuneet erinäisten aikakausilehtien sivuihin. Yksi lajityypin aikakausi kuitenkin koettiin 1920-luvulla etenkin tulenkantajat-kirjailijaryhmän ympärillä. Sen aikana nuori Mika Waltari julkaisi Kuolleen silmät -antologian salanimellä Kristian Korppi. Ristiriitaisen vastaanoton saanut julkaisu onkin jäänyt pitkään kirja-antikvaarien kokoelmien helmiksi, joista on saanut pulittaa tuhansia euroja.

Pseudonyymistä voi jo päätellä osan vaikutteista, ja osa tarinoista ovat ajan henkeen kuuluvia pastisseja. Tarinoissa näkee jo merkkejä tulevasta kirjailijan urasta, esimerkiksi muinainen Egyptin teema nousee jo tässä vaiheessa esille "Muumio"-tarinassa, ja uudelleenjulkaisun mukaan liitetyissä irrallisissa tarinoissa näkee osia tulevista romaaneista. Sisällöllisesti varsinaisen antologian tarinoissa silmillepistävintä on kuitenkin sen hekumallisuus: valtaosa tarinoista pyörivät kohtalokkaissa naisissa, ja kuvailut kääntyvät useimmiten aistillisiksi. Tämän voi pistää osittain tekijänsä nuoruuteen, hän oli hädintuskin täysi-ikäinen alkuperäisen julkaisun yhteydessä, ja kirja herätti hänen opiskeluahjona toimineen Helsingin yliopiston professoreissa pahennusta. Vanhemmiten Waltari päätti jättää kirjan kokonaan taakseen, jolloin uutta painosta on saatu odottaa näinkin pitkään.

Nykylukijan näkökulmasta kirja on kokemukseltaan sen ajan kauhukirjallisuutta mukailevaa, jossa nuori Waltari kokeilee rajojaan. Mukana tulevat irtonaiset tarinat ja runot ovat mukava lisä, mutta ovat enemmänkin kuriositeetteja avaamaan Waltarin kehitystä kirjailijana.