User Profile

Moniäänisyys on hyve, etenkin kun puhutaan eri näkökulmien tuomasta ymmärryksestä. Joten kun tieteilijä ja tosielämän noita kirjoittavat kirjan, voidaan odottaa pääsevämme aika lähelle jonkinlaista totuutta noituudesta. Siinä mielessä kirja tekee tehtävänsä, mutta ei välttämättä odottamallaan tavalla.

Kirjan avaa Saureen historiikki noidista ja tietäjistä, jotka kansoittavat pakanallista ja kansanuskojen metsäkansaa. Suomalaisilla tuntui olevan menneisyydessä kova maine magian harrastajina, ja lähimenneisyyden kansantaruissa on mainintoja kuuluisista miestietäjistä, jotka saattoivat kilpailuhengessä usuttaa toistensa kimppuun karhun. Samalla piirtyy elävästi, miten ajan mittaan kansanuskoisen kansan haltijauskoisuus ja henkimaailma hautautuivat kristinuskon alle. Nykyään tuo maailma elää lähinnä ilmaisuissamme – "loveen lankeaminen" hyvänä esimerkkinä.

Sitten olivat noitavainot. Tuttua kauraa, mutta pohjolassa ne sai oman kulttuurisen vivahteensa, kun 1660-luvun Ruotsissa alettiin epäillä ihmisiä Blåkullan mustaan sapattiin lentäviksi noidiksi. Virkavallan mukaantulo muutti hysterian paniikiksi, ja vaikka noitarovioon joutui myös kansanparantajiakin, suurinosa olivat viattomia. Noitavainojen tuomioistuimilla huteratkin aihetodisteet riittivät oikeuttamaan tuomiot, useimmiten koska tuomareilla oli jo selvä käsitys syyllisyydestä. "Tunnustukset" saatiinkiin nopeasti kidutuksella.

Sitä voisikin siten kuvitella, että nykyaikana moiset ylilyönnit olisivat jänneet kauas menneisyyteen. Kirjassa sitä ei mainita, mutta en voi olla vertaamatta nykyajan satanismipaniikkeihin, jotka toimivat enemmän tai vähemmän samoilla mekanismeilla kuin noitavainot. Satanismipaniikit olivat tuttuja Yhdysvalloissa, mutta tuorein esimerkki löytyy ihan Suomesta – nimittäin Anneli Auerin ja miesystävänsä saamat seksuaalirikostuomiot, jotka syntyivät hänen lastensa antamista lausunnoista "satanistisista rituaaleista". Kuten menneisyyden noitavainoissa, missä lapset saattoivat ilmiantaa vanhempiaan noituudenharjoittamisesta, olivat Auerin lasten tarinat sepitettä, kiitos johdattelevien kysymysten. Uskoiko virkavalta todellakin syytöksiinsä? Epäilen enemmänkin virkavaltaa sapettaneen hutiloitu murhatutkimus, joten jollain tavalla piti narauttaa joku haaviin. Samaten noitatuomioiden kohdalla: jotain piti tehdä, ettei menetetty kasvoja kansan edessä. Nyt käsissä on vain itsenäisen Suomen rikosoikeushistorian mustin tahra.

Seuraavaksi päästäänkin Youtuben ASMR-noitana tunnetun Kupariketun kirjoittamaan toiseen osaan, joka on selvästi omaäänisin osuus, hyvässä ja pahassa. Miten hän vertautuu menneisyyden noitiin? No, niin ja näin. "Eklektisenä noitana" hän edustaa tietynlaista postmodernia uushenkisyyttä, jossa poimitaan rusinat eri traditioiden pullista. Mikäs siinä, mutta sisäinen skeptikkoni heräsi siinä vaiheessa, kun hän sanoi olevansa meedio ja saavansa yhteyksiä tuonpuoleisesta. Kuparikettu väittää erityisesti noitien olleen ensimmäisiä meedioita, koska ovat hankkineet tietonsa ja taitonsa kuolleilta. Minua ei kiinnostaisi toimia päivystävänä dosenttina, mutta selvyyden vuoksi: rinnakkaisuus ei vielä riitä todisteeksi. Kupariketun noituus edustaa minusta enemmänkin eurooppalaista spiritualistista liikettä, jonka harrastajia syntyi myös aikoinaan Suomessa.

Jäinkin miettimään, oliko hänen osuutensa enemmänkin mainospuhetta omalle toiminnalleen, koska uushengellisyyden taustalla pyörii hyvinkin materiaalista tuotontavoittelua. Vaihtokauppaa on tosin tehty ennenkin noitien ja tietäjien kanssa, ja oletettavasti ihmiset ovat saaneet jotain vastinetta rahoilleen. Mutta sitä ei ole kieltämistä, että tässä brändinä, influensserina ja pienyrittäjänä Kuparikettu sai runsaasti huomiota, ja vielä osatekijänä asiantuntijan kanssa tekemää kirjaa. Tästä oli hyvä jatkaa portfolion rakentelua omalla noituudesta kertovasta kirjalla. Hyvää pöhinää!

Yleissivistävänä kirjana tämä onkin omituisen kaksijakoinen: yleistajuisena noitien historiaa kertaavana se on toimiva, mutta nykynoituudesta sen anti on suppeaa – pääasiallinen fokus on yhdessä noituuden alalla. Ehkä kirja kuvastaakin hyvin nykynoitien tilannetta, jossa osa mukautuu kapitalistiseen yhteiskuntaan rakentamalla itsestään palvelualaan nojautuvia bisnesnoitia. Se, jos mikä, on ajamme henki.

Let me first stress how fucking American this is. The entire book plays during a “European Food and Wine Tour”, with the following stops: London, Paris, Bordeaux, Saint-Jean-de-Luz, San Sebastián, Barcelona, Nice, Monaco, Cinque Terre, Pisa, Florence, Chianti, Rome, Naples and Palermo. Because, of course, food and wine culture only exists in France, Northern Spain, Italy and .... London.

Oh, no, excuse me, London is not a proper stop on this tour. There's no food and wine served in London. The tour only starts in London, and the first thing they do on the tour is a bus ride to Paris. Wait what? Who the fuck travels to London first, if the real start is Paris? One of the protagonists actually even lives in Paris, but travels to London for the tour start and the bus ride to Paris. Holy hell.

Of course, there are Europeans on the tour (from Sweden, Norway and Germany), totally stereotyped, and the author tried to incorporate words from the respective languages. And failed. No, Casey, Swedish does not have the character ü. Did you not have any editors and ARC readers?

Of course, Swedes, Norwegians and Germans are the totally typical audience of a "European Food and Wine Tour" that pretends European Food and Wine only exists in France, Spain and Italy. And totally the typical audience for a tour that starts with a bus ride from London to Paris, because Swedes, Norwegians and Germans don't know shit about European geography.

And of course everyone's bisexual in Europe. Okay, well, I love a queer-normative world, but the literally say "everyone's bisexual on a European vacation", as if that's somehow a Europe-specific property. Come on....

But mostly, I am just disappointed. I learned to love McQuiston's books "One Last Stop" and "I Kissed Shara Wheeler", with really creative and amazing plots that I love. This one however, is really uninspired.

Nowadays working always has that hint of dread in the background. Do people appreciate my work? Are my skills close to being deprecated or replaceable? Do I still have work tomorrow? Or worse: Am I stuck in this deadend job for the rest of my life? That sense of fear is prime material for horror authors, and Thomas Ligotti has branched in particular to his brand of "corporate horror", where towering office blocks replace dark foreboding castles while inhabited by sociopathic business sharks, murderous office workers and oppressively stressful workplace environments that seem to do a number to your mind. And the work never ends, however inane or mundane.

Sounds intriguing, doesn't it? Problem is, creating horror from the mundane runs the risk of being mundane itself. Ligotti keeps things interesting with his mastery of words and world building, but the dull beige haze of office life conceals much of the horror, which is merely insinuated in vacuous office jargon. It's also not the newest of ideas: Matt Groening's "Work Is Hell" comics make the same point, although altogether differently. Still, the stories aren't a drudgery to read, and can be darkly delightful at points.

Fun like office pizzas; that's my report.

En tiedä olenko mitenkään suuri The Cure -fani. Muistan lapsuudessani enemmänkin heidän musavideoitaan, erityisesti traumatisoivan Lullaby-videon. Vanhempana päädyin tutustumaan tarkemmin heidän tuotantoonsa, ja tykästyin heidän varhaisemmasta, riisutummasta annista. Nämä sattuukin olemaan Lol Tolhurstin muistelmateoksen musiikkitiedollinen ydin, sikäli kun oli vielä osallisena kirjoittamisessa ja Robert Smithin lapsuudenystävänä.

Tolhurstin perspektiivi antaakin hyvän kuvan yhtyeen syntyhistoriasta, sen musiikillisista vaikutteista ja ajallisesta ilmapiiristä. Samalla kuvastuu, minkälaista oli keikkailla 1980-luvun alussa thatcherismin ankeuttamissa pysähtyneissä lähiöissä, joiden pubeissa parveilivat lähinnä vihaisia skinejä. Ei ehkä otollisin maaperä Boys Don't Cry -biisin soittamiseen, mutta yllättäviä keikkatarinoita piisaa. Kirjan punainen lanka on kuitenkin rumpalin sotatraumatisoidun isänsä alkoholismin periytyminen ja kaveruussuhteen kariutuminen. Tuttu tarina sinänsä: päihteet ovat tuhonneet muusikon elämän jos toisenkin, ja selviytymistarinoitakin on vaikka muille jakaisi. Sekaan kyllä mahtuu pari humoristista kännitarinaa jos toista, niin kuin perinne vaatii. Mikä sitten kohottaa tämän kirjan muista vastaavista on katumuksen ja anteeksiannon viesti: lopullista sanaa ei ole sanottu, aina on aikaa korjata säröt – mikä on toisinaan toistamisen arvoinen viesti.

Jos yhtye on ennestään tuntematon, on sen anti ehkä enemmänkin anekdoottien läpikäymistä. Faneille ja muusikoille kirja avaa hitusen yhtyeen käänteiden taustoja.

Kun Doyle meni ja tapautti Sherlockin Sveitsissä – ihmisiä kun kiinnosti Holmesin seikkailut hänen muuta historiallista fiktiokirjallisuutta enemmän – ei hän silloinkaan jättänyt rikosten maailmaa väliin. Tässä pienehkössä kirjasessa on käännettynä Doylen dramatisointeja sen ajan kuuluisista rikostapauksista The Strand -lehdelle. Näitä tosirikosraportteja syntyi vain kolme kappaletta, tutkimustyön ja tapausten ankeat luonteet käyden lopulta voimille.

Tapaukset osoittavat vahvasti sen ajan oikeustajun: kuolemantuomio oli murhaajille yleisessä käytössä, mutta mielentilatutkimus saattoi pelastaa silloinkin hengen – toisaalta laitoshoito ei luultavasti vastannut lähellekään nykyajan tasoa. Doyle tuli Holmesin (ja spiritualismin) lisäksi myös tunnetuksi yhteiskunnallisena vaikuttajana, ja hän toisinaan antaa teksteissä kritiikkiä oikeuslaitoksen ratkaisuja kohtaan, etenkin syyllisyyden todentamisen puutteisiin. Kyseessä on siten mielenkiintoinen sivupolku Arthur Conan Doylen bibliografiassa, ja tarinoiden historiallista miljöötä avataan jonkin verran sopivilla alaviitteillä. En silti sanoisi näitä oleellisiksi tavallisille lukijoille, enemmänkin mielenkiintoisena kuriositeettina.

Suhteellisen huolellisesta taustatyöstä huolimatta suomentaja on jättänyt luvattoman paljon kirjoitusvirheitä teksteihin. Tuntuu, kuin lukisin jonkun unohtuneen käännösprojektin, joka löydettiin vetolaatikosta ja päätettiin julkaista sellaisenaan. En tiedä missä kiireessä tätä työstettiin, mutta luulisi pienkustantamolla olleen edes joku editoija. Ei näin!

Oi rautainen 80-luku! Sitä olisi voinut kuvitella lintukotomme olleen niin syrjässä, mutta jostain syystä tännekin eksyivät maailmanluokan muusikkoja ihmettelemään vesijohtojärjestelmäämme. Kirjaa lukiessa tulee huomattua, mitenkä pientä kaikki keikkatoiminta vielä oli, kun jopa jonkun pikkukylän urheiluhalliin saatiin raahattua tulevia hevimaailman legendoja. Eipä taida onnistua moinen temppu enää nykyaikana!

Kirjaa voidaan luonnehtia kuvailevaksi. Teksteissä ei eritellä materiaalista ajan henkeä, mutta keikkaraporteista se tulee ilmi muutenkin, kun mitä milloinkin ollaan napit vastakkain virkavallan tai hihhuleiden kanssa. Aikoinaan jopa Helsingin Sanomatkin kävi taistoon sielun vihollisia vastaan AC/DC-reportaasillaan. Samalla näkee, miten bändien legendaarisuus on muodostunut Suomessa, kuten esimerkiksi taannoinen Motörheadin keikka Lappeeenrannalla, jossa kuulemma soitettiin niin kovaa, että lähiseudun lehmät lopetti maidon heruttamisen.

Hyvä lisä ovat myös haastattelut erinäisten suomalaisten keikkatoimijoiden kanssa, jotka avaavat suomalaista keikkajärjestelyjen maailmaa. Erityinen kohokohta on entisen bändärin haastattelu, joka avaa hitusen rockin pyhän kolminaisuuden dekadenttista myyttiä ja naisfaniuden olemusta.

Sielunvihollisuus taitaa kuitenkin olla hevissä vahvasti läsnä, kun leipätekstissä nousi esiin luvattoman paljon painovirhepaholaisia. Ehkä kyse oli ensimmäisen painoksen ongelmista, mutta niistä lähtee kuitenkin yksi tähti.