User Profile

Nowadays working always has that hint of dread in the background. Do people appreciate my work? Are my skills close to being deprecated or replaceable? Do I still have work tomorrow? Or worse: Am I stuck in this deadend job for the rest of my life? That sense of fear is prime material for horror authors, and Thomas Ligotti has branched in particular to his brand of "corporate horror", where towering office blocks replace dark foreboding castles while inhabited by sociopathic business sharks, murderous office workers and oppressively stressful workplace environments that seem to do a number to your mind. And the work never ends, however inane or mundane.

Sounds intriguing, doesn't it? Problem is, creating horror from the mundane runs the risk of being mundane itself. Ligotti keeps things interesting with his mastery of words and world building, but the dull beige haze of office life conceals much of the horror, which is merely insinuated in vacuous office jargon. It's also not the newest of ideas: Matt Groening's "Work Is Hell" comics make the same point, although altogether differently. Still, the stories aren't a drudgery to read, and can be darkly delightful at points.

Fun like office pizzas; that's my report.

En tiedä olenko mitenkään suuri The Cure -fani. Muistan lapsuudessani enemmänkin heidän musavideoitaan, erityisesti traumatisoivan Lullaby-videon. Vanhempana päädyin tutustumaan tarkemmin heidän tuotantoonsa, ja tykästyin heidän varhaisemmasta, riisutummasta annista. Nämä sattuukin olemaan Lol Tolhurstin muistelmateoksen musiikkitiedollinen ydin, sikäli kun oli vielä osallisena kirjoittamisessa ja Robert Smithin lapsuudenystävänä.

Tolhurstin perspektiivi antaakin hyvän kuvan yhtyeen syntyhistoriasta, sen musiikillisista vaikutteista ja ajallisesta ilmapiiristä. Samalla kuvastuu, minkälaista oli keikkailla 1980-luvun alussa thatcherismin ankeuttamissa pysähtyneissä lähiöissä, joiden pubeissa parveilivat lähinnä vihaisia skinejä. Ei ehkä otollisin maaperä Boys Don't Cry -biisin soittamiseen, mutta yllättäviä keikkatarinoita piisaa. Kirjan punainen lanka on kuitenkin rumpalin sotatraumatisoidun isänsä alkoholismin periytyminen ja kaveruussuhteen kariutuminen. Tuttu tarina sinänsä: päihteet ovat tuhonneet muusikon elämän jos toisenkin, ja selviytymistarinoitakin on vaikka muille jakaisi. Sekaan kyllä mahtuu pari humoristista kännitarinaa jos toista, niin kuin perinne vaatii. Mikä sitten kohottaa tämän kirjan muista vastaavista on katumuksen ja anteeksiannon viesti: lopullista sanaa ei ole sanottu, aina on aikaa korjata säröt – mikä on toisinaan toistamisen arvoinen viesti.

Jos yhtye on ennestään tuntematon, on sen anti ehkä enemmänkin anekdoottien läpikäymistä. Faneille ja muusikoille kirja avaa hitusen yhtyeen käänteiden taustoja.

Kun Doyle meni ja tapautti Sherlockin Sveitsissä – ihmisiä kun kiinnosti Holmesin seikkailut hänen muuta historiallista fiktiokirjallisuutta enemmän – ei hän silloinkaan jättänyt rikosten maailmaa väliin. Tässä pienehkössä kirjasessa on käännettynä Doylen dramatisointeja sen ajan kuuluisista rikostapauksista The Strand -lehdelle. Näitä tosirikosraportteja syntyi vain kolme kappaletta, tutkimustyön ja tapausten ankeat luonteet käyden lopulta voimille.

Tapaukset osoittavat vahvasti sen ajan oikeustajun: kuolemantuomio oli murhaajille yleisessä käytössä, mutta mielentilatutkimus saattoi pelastaa silloinkin hengen – toisaalta laitoshoito ei luultavasti vastannut lähellekään nykyajan tasoa. Doyle tuli Holmesin (ja spiritualismin) lisäksi myös tunnetuksi yhteiskunnallisena vaikuttajana, ja hän toisinaan antaa teksteissä kritiikkiä oikeuslaitoksen ratkaisuja kohtaan, etenkin syyllisyyden todentamisen puutteisiin. Kyseessä on siten mielenkiintoinen sivupolku Arthur Conan Doylen bibliografiassa, ja tarinoiden historiallista miljöötä avataan jonkin verran sopivilla alaviitteillä. En silti sanoisi näitä oleellisiksi tavallisille lukijoille, enemmänkin mielenkiintoisena kuriositeettina.

Suhteellisen huolellisesta taustatyöstä huolimatta suomentaja on jättänyt luvattoman paljon kirjoitusvirheitä teksteihin. Tuntuu, kuin lukisin jonkun unohtuneen käännösprojektin, joka löydettiin vetolaatikosta ja päätettiin julkaista sellaisenaan. En tiedä missä kiireessä tätä työstettiin, mutta luulisi pienkustantamolla olleen edes joku editoija. Ei näin!

Oi rautainen 80-luku! Sitä olisi voinut kuvitella lintukotomme olleen niin syrjässä, mutta jostain syystä tännekin eksyivät maailmanluokan muusikkoja ihmettelemään vesijohtojärjestelmäämme. Kirjaa lukiessa tulee huomattua, mitenkä pientä kaikki keikkatoiminta vielä oli, kun jopa jonkun pikkukylän urheiluhalliin saatiin raahattua tulevia hevimaailman legendoja. Eipä taida onnistua moinen temppu enää nykyaikana!

Kirjaa voidaan luonnehtia kuvailevaksi. Teksteissä ei eritellä materiaalista ajan henkeä, mutta keikkaraporteista se tulee ilmi muutenkin, kun mitä milloinkin ollaan napit vastakkain virkavallan tai hihhuleiden kanssa. Aikoinaan jopa Helsingin Sanomatkin kävi taistoon sielun vihollisia vastaan AC/DC-reportaasillaan. Samalla näkee, miten bändien legendaarisuus on muodostunut Suomessa, kuten esimerkiksi taannoinen Motörheadin keikka Lappeeenrannalla, jossa kuulemma soitettiin niin kovaa, että lähiseudun lehmät lopetti maidon heruttamisen.

Hyvä lisä ovat myös haastattelut erinäisten suomalaisten keikkatoimijoiden kanssa, jotka avaavat suomalaista keikkajärjestelyjen maailmaa. Erityinen kohokohta on entisen bändärin haastattelu, joka avaa hitusen rockin pyhän kolminaisuuden dekadenttista myyttiä ja naisfaniuden olemusta.

Sielunvihollisuus taitaa kuitenkin olla hevissä vahvasti läsnä, kun leipätekstissä nousi esiin luvattoman paljon painovirhepaholaisia. Ehkä kyse oli ensimmäisen painoksen ongelmista, mutta niistä lähtee kuitenkin yksi tähti.

Noituutta harrastetaan vieläkin Suomessa! Mutta kirjan mukaan ne ovat luonnon tasapainoa palvovia, kuun vaihteita seuraavia jumalan- ja jumalatarpalvojia, jotka tekevät jotain rituaaleja piireissään ja meditoivat luonnosta tai jotain. Vähemmän yllättäen naiset ovat yliedustettuina wiccan harrastajina.

Kirja on tiivis uskontotieteellinen tietopaketti wiccojen maailmasta silloin herran vuonna 2007. Erityisesti kiinnostavaa oli lukea suomalaisen valtiovallan suhtautuminen uuspakanallisiin liikkeisiin: hyvinkin individualistiset liikkeet, jossa ei ole niinkään yhtä keskeistä kirjallisuutta tai edes erinäisiä uskonpiirejä kattavaa hierarkkista valtarakennetta, aiheuttavat ministeriössä harmaita hiuksia. Wiccojen anarkohengellinen liike sai lopulta ministeriötasolta ja lopulta korkeimmassa hallinto-oikeudessa yhden äänen erolla hylsyn, eli pienestä oli kiinni siihen aikaan, eikä tilanne näytä muuttuneen sitten niiden aikojen. Se ei näytä kuitenkaan lopettaneen wiccojen toiminnan, ja ainakin iltalööpit muistavat heitä pääsiäisen aikaan puhelinsoitolla – wiccojen suureksi harmiksi, koska he eivät ensisijaisesti suhtaudu itseään noidiksi, vaikka taikarituaalit ovatkin iso osa heidän uskomuksiaan. Osaltaan tämä johtuu median, toisaalta kirjallisuuden takia, koska mitäpä muuta voi tulkita erinäisistä "noidan oppaista" jopa wiccojen omissa liturgioissa.

Teoksessa käsitellään myös noituuden esiintymistä popkulttuurissa, ja erityisesti käydään puhetta myös Harry Potterista, jota silloin syytettiin lasten houkuttelusta noituuteen. Kirjassa on annettu myös puheenvuoro "kristillisen terapiakeskuksen" sosiaalipsykologille, joka argumentoi, että Potterin maailmassa on "parempi valita sysipimeä noituus kuin jäädä typeräksi jästipääksi", täten Potterinsa lukeneiden lapsien sielut ovat vaarassa joutua kadotukseen noituuden houkutuksen myötä. Loogisesti pätevää, mutta jokainen voi miettiä sen todenperäisyyttä itse.

Itselleni pistää silmään wiccan angloamerikkalaisuus, erityisesti miten paljon se lainaa Iso-Britannian okkultistisesta ja sen kuvitellusta menneisyydestä, ja keskeisistä kirjallisuuksista ei löydy (ainakaan silloin) käännöksiä. Noitapiirejäkin kutsutaan lainasanalla coveneiksi. Uskonnot levitessään mukautuvat paikallisiin oloihin, ja Suomessa on otettu mukaan mm. kansanuskomuksellisia käsityksiä saunavastoista magian työkaluina, esimerkiksi eri puulajeista rakennetut vastat suojaavat käyttäjäänsä vaikkapa varkailta. (Kannattaa kuitenkin katsoa, ettei ole kyseiselle puulajikkeelle allerginen, kuten yksi kirjan artikkelin toimittajista huomasi jälkeenpäin.)

Uuspakanallisuus on ehkäpä yksi ilmentymä individualismin kasvusta, jossa haetaan uskonnollisten yhteisöjen tuomaa hengellistä yhteisöllisyyden tunnetta. Ylipäätään okkultistista tai new age -henkistä kirjallisuutta tuotetaan nykyäänkin suuria määriä Suomessa, mikä kertoo näille materiaaleille löytyvän ostajia. Tylsän rationaalisena ihmisenä tämä tuntuu omituiselta, mutta toisaalta rituaalit tuovat jotain pysyvyyden tunnetta elämässä, kuten näin joulun aikoina. Elämän merkityksellistämistä, lyhyesti ilmaistuna.