User Profile

Did the internet meme Trump to presidency? It certainly felt like it back in the day: Donald Trump was such a polarising figure before his first presidency that it caught the eyes of online pranksters and trolls. And this internet culture is the focus of this pamphlet, arguing that western liberal culture's pontifications of transgressive individuals and political purity laid the foundations to the rise of Trump and the alt-right.

So how did a website like 4chan lay the foundation to a nightmare? Nagle points out one single event as a turning point: Gamergate.

Remember Gamergate? Ah, bad times. I'm not going to remember it for you, but it was the internet shitstorm to end all internet shitstorms – and all because of video games and "ethics in gamejournalism". And in those battlefields a bondage was formed between apolitical trolls and right-wing extremists, hence the appearance of "ironic nazis". And suddenly the cultural zeitgeist swinged to the right, with such figures like flamboyantly gay Trump supporter Milo Yiannopolous would play onto the role of cultural transgressor in such a way, that the left felt a bit weak.

And the left were weak, stuck in their identity battles and other micropolitics. I have little experience of tumblr, but the descriptions of it being an almost Stasi-like surveillance society, where every action – past and present – were scrutinised for interpreted slights against perceived victims sounds familiar. This internet culture then filtered down to campuses, where students would campaign against pet grievances in similar fashion, which in effect alienated some people from the left. Basically the worst excesses of feminism was brought to the front. The left had lost their sense of humour, and thus became boring prudes. The left "couldn't meme" anymore.

A huge gain for conservatism, then? Not quite, for the alt-right also despised "cuckservatives" for their perceived softness. Nagle paints them as angry nerds who act as Nietzschean übermensch, individuals who rise above "normies" and their morality (all the while hiding behind their mob anonymity). Their seething hatred for women in general is concerning, and the ample examples sprinkled in the texts have a disquieting effect.

Now this is probably not the whole story – Trump has massive support in the rust states after all, he's very good at tapping into people's frustrations – but it does explain some of the background culture wars raging in the US to us outside the borders. And since the US has a hegemonic hold of the internet, the reprecussions are also felt elsewhere.

This book was written 7 years ago, and much has passed, but Trump is running for presidency again, with close polls – god knows how. But one sign is encouraging: I see little to no memes about Trump compared to 2016.

Klara ja aurinko oli lukukokemukseltaan kuin eräänlainen tulevaisuuden Candide, jossa kirjan päähenkilönä toimiva keinotekoinen ystävä Klara tulkitsee ympäröivää (pientä) maailmaansa naivistisella mutta terävällä otteella. Klara o(s)tetaan perheeseen huolehtimaan äidin tytärtään, joka on muuttunut sairaalloiseksi geeniterapian yhteydessä. Samalla kun Klara tulee osaksi perhettä, hän pääsee osalliseksi perheen salaisuuksiin.

Tarinallisesti teos on kuvaileva. Paljon havaintoja ympäröivästä maailmasta, mutta niiden taustat jää naiiville Klaralle useimmiten epäselviksi, joka toimii kirjan ainoana kerronnallisena subjektina. Lukija useimmiten joutuu lukemaan rivien välistä hahmottaakseen niiden todellista luonnetta. Perheen ympärille on kyhätty erinäisiä juonellisia lankoja, jotka heijastelevat uusien teknologioiden vaikutuksia yksilöihin ja yhteiskuntiin. Mitenkä paljon geenimanipulointi jakaa ihmisiä voittajiin ja häviäjiin? Onko keinoystävien ja ihmisten välinen suhde lopulta vain väliaikaista? Nämä kysymykset heijastelevat myös nykyaikaa ja ihmisyyttä. Yhteiskunnallisten epävakauksien kohdalle tarjotaan vastaukseksi uskoa: Klaralla on miltei uskonnollinen suhde kaikkivoipaiseen aurinkoon, ja päätyy tekemään jopa radikaaleja ratkaisuja auringon suosiollisuuden eteen. Mutta miten paljon uskolla voi vaikuttaa asioihin?

Kirjana tätä on vaikea arvioida. Kirjan lopullinen viesti jää mysteeriksi. Se voi toisaalta olla kirjan tarkoitus; mitään lopullisia totuuksia ihmisyydestä ei kirjoiteta, voi vain esittää havaintoja ja lukijan tulkintoja niistä. Klara oli kuitenkin kertojana niin sympaattinen, että oli helppo eläytyä hänen maailmaansa ja yrityksiinsä tasapainottaa sitä, vaikka teki kipeää.

Merimies Ryuzille elämä merillä vastasi miehuuden ydintä, mutta ajan mittaan se oli menettänyt hohtoaan. Tutustuessaan telakalla leskeen, hän on valmis jättämään vanhan elämänsä taakseen. Lesken nuori poika näkee hänet toisin: merimiehenä, joka on asettunut valheellisen maailman yläpuolelle ja kosketuksissa johonkin merkityksellisempään. Kun hänen petoksensa paljastuu, on korjausliikkeen paikka.

Mishimasta kun on kysymys, niin tarinassa näkyy hänelle ominaiset kysymykset kunniasta elämässä ja kuolemassa. Nuoremmalla sukupolvella on pinnallisempi käsitys kunniasta ja maailmasta, tai lähinnä he käsittävät tunteettomuutta – "objektiivisuutta" – pinnallista maailmaa kohtaan vahvuudeksi. Vanhemmalla sukupolvella taasen on kokemus elämästä ja maailmasta, mutta ovat tuskastuneet sen päämäärättömyyteen. Siinä missä tarinan nuoriso janoaa jotain elämää suurempaa, heidän majakkansa on valmis kääntämään selkänsä sille. Tämä lienee yleinen tarina: miten pettyneitä olemmekaan, kun joku ihailemamme ihminen on vähemmän kuin oletimme hänen olevan, miten hän olikaan valmis myymään periaatteensa, vaihtamaan hänen jalo "kuolemansa" häpeälliseen elämään! Voimmeko toisaalta vaatia ihmisiä pysymään puhtaina, vakaumuksellisena?

Tämä on näitä kirjoja jotka jäävät kummittelemaan pitemmäksi aikaa takaraivoon. Se koskettaa kysymystä elämän tarkoituksesta, ihmisen valmiutta elää elämäänsä ja samalla hyväksyä kuolemansa.

Love can be scary in itself, so it's probably not surprising that in horror that is often an element in stories. Vampires in particular being often the object of tainted love, which this collection of short stories also features.

Content-wise not a bad selection, although not what I expected initially. The stories are more or less commentary of contemporary issues and fears revolving love lives. Some of the stories were, however, quite dated; mere academic curiosities as it were. So in conclusion, a mixed bag.

Some highlights:

• Carmilla: Le Fanu's famous sapphic vampire novella set the tone for Stoker's Dracula, and while I've read it before, the text is a joy to read.
• One Remained Behind: a student dabbles in the dark arts to find fame and fortune, but is bound to a phantom bride. Marjorie Bowen's story features some classic deal-with-the-devil twists.
• The Lady of the House of Love: Angela Carter's vampiric retelling of sleeping beauty is delicious in content and form.

Hyvinvointimaa Suomi kääntyy jossain vaiheessa historiassaan domestikoimaan naiset karsimalla ärsyttävät feministit suvunjatkohommista, jättämällä vain miellyttämishaluisimmat yksilöt jäljelle; siitä seuraa (miehille) yhteiskunnallisesti mieluisempaa sukupuolihierarkiaa ajava eusistokraattinen tasavalta. Samalla kun Terveysviraston valvovan silmän alla muut paheet kuten alkoholi on karsittu maasta, alamaailma on kääntynyt diilaamaan uusinta kansanmyrkkyä sitä halajaville: chiliä ja muuta scoville-asteikossa kuumaksi kamaksi luokiteltua. Eräs alamaailmaan sekaantunut uuden ajan nainen onkin sekaantunut hämäräbisnekseen täyttääkseen pikkusiskonsa katoamisen myötä sisimmillään syntynyttä tyhjyyttään.

1900-vuosisadan alkupuoliskon kansanterveydelliset äärimmäisyydet kuuluvat dystopian alkupisteenä. Historiaansa tuntevana suomalaisena on helppo hymähdellä sen ajan tuttua ajatusmaailmaa. Toisaalta tämän rinnalle nostettu chilien diilaus muistuttaa osaltaan Kummeli-sketsiä. En oikein tiedä, miten minun pitäisi suhtautua näiden kahden elementin rinnakkaisoloon, vaikka absurdismilla on paikkansa dystopiakuvauksissa. Ehkäpä minua ärsytti ajatus, jota voisi tiivistää seuraavanlaisesti: "ne vetää päänsä täyteen chiliä, täten tämä on hauskaa". Oli miten oli, en ollut ihan myyty tavasta, jolla tarinaa rakennettiin.

Lukukokemuksena kirja oli kuitenkin otollisen helppolukuinen, ja yhdeltä istumalta voi lukea melkein puolet kirjasta, eikä kirjaa voi missään nimessä sanoa huonoksi. Olin vain ehkä odottanut enemmän.

Suomalaisuuden aiheesta kirjoitetaan useimmiten joko historioitsijoiden tai poliitikkojen kynistä, mutta psykologista näkökulmaa harvoin esitetään. Tunne itsesi, suomalainen tutkii erityisesti synnynnäisiä temperamentteja tutkivan psykologian professorin näkökulmasta suomalaisuutta hyödyntäen menneen kansan sananlaskuja vuoden 2000 "tuoreella" tutkimustiedolla.

Ja ankealtahan se näyttää. Karussa maassa kun on eletty, ovat siten maamme viisauden hedelmät katkeria. Varautuminen huonoihin aikoihin lienee kaiken viisauden ydin. Silloin pelattiin varman päälle, ja tuntemattomiin suhtauduttiin varauksella. Tämä perinne on kantautunut mukanamme, eikä nykyäänkään osata iloita onnistumisiamme, vaan suhtaudumme epäillen kaikkeen. Olemmeko onnellisin kansa? No, terve skeptimismi on paikallaan, mutta onhan tässä selvästi ollut hyvää kehitystä verrattuna entisiin aikoihin.

Ehkä mielenkiintoisin havainto on työn luonteen muutos: on totta, että sananlaskujen agraari-Suomessa työn merkitys oli erityisasemassa, eikä laiskureita tai muita unelmoijia suvaittu. Voisi siten kuvitella, että nykyajan suorituspainoitteinen työelämä saisi kiitosta, mutta totuus on yllättäen päinvastainen. Työn lisäksi tärkeintä oli myös sen kiireettömyys: "Ku näät kiiree tuleva, niin käyt istumaa ja lasket kiiree ohitse." "Hiljaa hyvä tulee" on ilmaisu, jota havaitsen itsekin käyttäväni. Ymmärrettiin enemmän työn laadullisen puolen päälle, ei katsottu pelkästään työnteon tehokkuuteen.

Kirjan tärkein viesti lienee kuitenkin se, ettemme ole persooniemme vankeja, vaan voimme jossain määrin ohjata itseämme itsehillinnällä, -tiedostamisella ja -ymmärryksellä. Suomalaisiin luonteenpiirteisiimme ei ole tarpeen tyytyä, mutta ei ne ole suurimmalta osin haitaksikaan.

Lukukokemuksena kirja oli valtaosin kuivan asiapitoista, mikä venytti kirjan lukuaikaa. En silti kutsuisi sitä akateemiseksi tekstiksi, sikäli kun kirjaan oli ripoteltu erinäisiä yhteiskunnallisia ja poliittisia kannanottoja terveen henkisen elämän puolesta. Erityisesti sen ajan koulutuspoliittiset muutokset herättivät professorissa arvostelua, ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin korjaammekin nykyään silloin kylvämää satoa.

Growing up with a steady diet of British TV-programs, one particular TV-series I remember vividly was "Chocky" with its eerie intro. But apart from that, everything else has faded into obscurity. It was, however, a strong enough impetus to pick up this novel the series was based on.

Despite being written in the late British 60s, this is less groovy Britain and more proper English society, with the associated proper mannerisms of middle class upbringing, which appears nowadays to the foreign reader as quaint. Despite the story revolving around a singular boy and his intangible friend, the occasional use of whisky and tobacco in the story reminds us the narrative is that of the adult father's. This underlines the premise of the story, which focuses on the adult anxieties of not just parenting, but of the world we build for our children.

Some might have made a parallel to that other, more famous friendly alien visitor, and it's easy to see why. This is however a more introverted, arguably British, affair, since the titular alien acquaintance expresses itself only through the boy. The same themes about the dichotomy between childhood idealism and adult realism are nevertheless expressed here. Did this story influence Spielberg's movie? Who knows, but he's been sitting on this novel's film adaption rights since 2008.

Overall it was a pleasant read, short and to the point, as is usually the point in novels of this calibre. Even today the book's points about human progress rings true, as do much of the alien outsider's observations.

Suomea ei voi syyttää rikkaan kauhukirjallisuuden historiansa vaalimisesta: ne pienet tarinat, mitä Suomesta löytyy sen menneisyydestä, ovat unohtuneet erinäisten aikakausilehtien sivuihin. Yksi lajityypin aikakausi kuitenkin koettiin 1920-luvulla etenkin tulenkantajat-kirjailijaryhmän ympärillä. Sen aikana nuori Mika Waltari julkaisi Kuolleen silmät -antologian salanimellä Kristian Korppi. Ristiriitaisen vastaanoton saanut julkaisu onkin jäänyt pitkään kirja-antikvaarien kokoelmien helmiksi, joista on saanut pulittaa tuhansia euroja.

Pseudonyymistä voi jo päätellä osan vaikutteista, ja osa tarinoista ovat ajan henkeen kuuluvia pastisseja. Tarinoissa näkee jo merkkejä tulevasta kirjailijan urasta, esimerkiksi muinainen Egyptin teema nousee jo tässä vaiheessa esille "Muumio"-tarinassa, ja uudelleenjulkaisun mukaan liitetyissä irrallisissa tarinoissa näkee osia tulevista romaaneista. Sisällöllisesti varsinaisen antologian tarinoissa silmillepistävintä on kuitenkin sen hekumallisuus: valtaosa tarinoista pyörivät kohtalokkaissa naisissa, ja kuvailut kääntyvät useimmiten aistillisiksi. Tämän voi pistää osittain tekijänsä nuoruuteen, hän oli hädintuskin täysi-ikäinen alkuperäisen julkaisun yhteydessä, ja kirja herätti hänen opiskeluahjona toimineen Helsingin yliopiston professoreissa pahennusta. Vanhemmiten Waltari päätti jättää kirjan kokonaan taakseen, jolloin uutta painosta on saatu odottaa näinkin pitkään.

Nykylukijan näkökulmasta kirja on kokemukseltaan sen ajan kauhukirjallisuutta mukailevaa, jossa nuori Waltari kokeilee rajojaan. Mukana tulevat irtonaiset tarinat ja runot ovat mukava lisä, mutta ovat enemmänkin kuriositeetteja avaamaan Waltarin kehitystä kirjailijana.