Klara ja aurinko oli lukukokemukseltaan kuin eräänlainen tulevaisuuden Candide, jossa kirjan päähenkilönä toimiva keinotekoinen ystävä Klara tulkitsee ympäröivää (pientä) maailmaansa naivistisella mutta terävällä otteella. Klara o(s)tetaan perheeseen huolehtimaan äidin tytärtään, joka on muuttunut sairaalloiseksi geeniterapian yhteydessä. Samalla kun Klara tulee osaksi perhettä, hän pääsee osalliseksi perheen salaisuuksiin.

Tarinallisesti teos on kuvaileva. Paljon havaintoja ympäröivästä maailmasta, mutta niiden taustat jää naiiville Klaralle useimmiten epäselviksi, joka toimii kirjan ainoana kerronnallisena subjektina. Lukija useimmiten joutuu lukemaan rivien välistä hahmottaakseen niiden todellista luonnetta. Perheen ympärille on kyhätty erinäisiä juonellisia lankoja, jotka heijastelevat uusien teknologioiden vaikutuksia yksilöihin ja yhteiskuntiin. Mitenkä paljon geenimanipulointi jakaa ihmisiä voittajiin ja häviäjiin? Onko keinoystävien ja ihmisten välinen suhde lopulta vain väliaikaista? Nämä kysymykset heijastelevat myös nykyaikaa ja ihmisyyttä. Yhteiskunnallisten epävakauksien kohdalle tarjotaan vastaukseksi uskoa: Klaralla on miltei uskonnollinen suhde kaikkivoipaiseen aurinkoon, ja päätyy tekemään jopa radikaaleja ratkaisuja auringon suosiollisuuden eteen. Mutta miten paljon uskolla voi vaikuttaa asioihin?

Kirjana tätä on vaikea arvioida. Kirjan lopullinen viesti jää mysteeriksi. Se voi toisaalta olla kirjan tarkoitus; mitään lopullisia totuuksia ihmisyydestä ei kirjoiteta, voi vain esittää havaintoja ja lukijan tulkintoja niistä. Klara oli kuitenkin kertojana niin sympaattinen, että oli helppo eläytyä hänen maailmaansa ja yrityksiinsä tasapainottaa sitä, vaikka teki kipeää.