Sain eilen yöllä luettua Metsäjätin loppuun. Aluksi Nousiaisen jaaritteleva kirjoitustyyli oli häiritsevä, mutta kirjan edetessä huomasin pitäväni siitä aina vain enemmän. Miksi? Se loi kirjaan yllättävän paljon syvyyttä.

Jaarittelu avasi hahmojen mieltä parasta aikaa tapahtuvia asioita laajemmalle kun ajatusvirta kulki Metsäjätti -yhtiön kautta yhteiskunnallisiin asioihin, Kekkoseen ja Metallicaan. Se antoi kirjassa käsitellyille hahmoille, Jannelle ja Pasille, samaistuttavuutta ja luonnetta johon harvoin tuntuu nykykirjallisuudessa törmäävän.

Huomasin jopa etsiväni Spotifystä Metallican tietyt biisit soittoon sekä Artekin sivulta kuvaa tietystä Pasin kämppään sopimattomasta nojatuolista ja rahista ihan vain koska halusin mielenkiinnosta tutkailla, että mikähän tässäkin asiassa on hänen mielestään vikana ja/tai hyvää. Poikkeuksetta myönnyin Jannen tai Pasin ajatuksiin ja vankkumattomiin mielipiteisiin. Ne eivät oikeastaan eronneet omasta ajatusmaailmastani ollenkaan.

Nousiainen on kirjassaan onnistunut pääsemään melkoisen lähelle sitä Säynätsalolaista/Törmäläläistä peruspessimististä perusjätkää joka ei kannata ainakaan perussuomalaisia vaan vannoo vasemmistoliiton tai demareiden nimeen. Ihan vaan, koska ei paremmasta tiedä.

Niinkin lähelle, että vaikka minä näin peruspositiivisena politiikasta mitään tietämättömänä Oululaisena en kannata vasemmistoa, keskustaa enkä myöskään oikeistoa niin huomasin nyökkäileväni myöntävästi puolueturbulenssin keskellä ja pohtivani jälkeenpäin, että mikä siitä Järvisen äijästä tekikään niin vittumaisen tyypin? Oliko se nyt sitten se kommunismin perään haikaileva ja kallionlailla järkkymätön luonne vai pelkästään se, että sitä muutkin vihasivat.

Metsäjätti on korporatiivinen satiiri joka kuvaa vähän liiankin tarkasti ja pienen ihmisen näkökulmasta sitä YT-paskaa mitä globalisaatio ja yksittäisen työntekijän arvostamisen puute nykymaailmassa aiheuttavat. Suosittelen.