Kun jumalat loivat ihmiskunnan, he säätivät kuoleman ihmisen kohtaloksi. Olet unta vailla; mitä se sinua auttaa? Voimasi valuvat valvoessa, täytät murheella lihaksesi,

tuot vain lähemmäs kuoleman päivän. Ihminen on kuin ruovikon ruoko; niin hänen nimensä katkeaa kohta. Komea nuorukainen, kaunis neito, kumpikin lankeaa kuoleman kynsiin.

Ei kukaan voi kuolemaa nähdä, ei nähdä kuoleman kasvoja, ei kuulla kuoleman ääntä - raivoisa kuolema ihmiset kaataa!

Me rakennamme talon ja teemme pesän, veljet jakavat perintönsä, toisinaan viha vallitsee maassa.

Joki nousee ja nostaa tulvan, korento ajautuu virran myötä kääntäen kasvonsa auringon puoleen ja äkkiä - ei ole enää mitään.

Nukkuva ja kuollut ovat kuin veljet, mutta kuka on piirtänyt kuoleman kuvan? Ketä on kuollut tervehtinyt?

Anunnakit, suuret jumalat, kokoontuivat, Mammitu, kohtaloiden säätäjä, päätti heidän kanssaan. Kuoleman ja elämän he asettivat, mutteivat kertoneet kuoleman päivää.