User Profile

Minulla on mielessäni ollut hiukan tavoitteena pysyä kartalla kaikesta nykyaikana julkaistusta kalevalamittaisesta runoudesta, aika paljon koska tykkään kirjoittaa sitä itse ja on kiva saada uutta inspista poljennolle. Ei kyllä ole aivan helppo tehtävä, koska mikään ei ole nyt niin suosittua ja painokset perin pieniä.

Mutta joo, piti sanoa: aika pitkälti tämän alustuksen motivoimana poimin tämän kirjan kavereineen Finnconilta.

Arvoin aika paljon että montako tähteä klikkaisin tälle. Ehkä muutin sitä vielä ennen kuin painoin julkaise-nappia. Eihän tämä tarinana mitenkään erikoinen ole, mutta eihän sen tarkoituskaan ole olla. Eikä miksi tämä ylipäätään kiinnosti. Niin loppuarvostelu on sitten ehkä pitkälti mitallista pohdiskelua.

Kojulla kuulin kerrottavan että tämä ensimmäisenä kirjoitettu trilogiastaan on ehkä muita enemmän mitallista kikkailua, ja erityisesti tavoitteena oli saada mahdollisimman paljon säerakenteellista varianssia (jos olet joskus pelannut trokeemankelilla, niin puhutaan siitä vasemman palkin numeroilla kuvatusta rakenteesta ja MITVA-luvusta).

No onnistuuko se sitten? Nähdäkseni ihan hyvin, mutta kääntöpuolena (minusta, nämä on kai makukysymyksiä) se tapahtuu aika paljon vähän väkisin monessa kohdin. 9- ja 10-tavuisi säkeitä on paljon enemmän kuin mikä tuntuu luonnolliselta, varsinkin kun todella monelle niistä olisi luonnollisempi muoto "tylsemmällä" säerakenteella. Usein kuule väitettävän että ylipitkät säkeet on ihan normaali osa kansanrunoutta, mikä onkin ehkä totta, mutta suullisella runoudella on tässä etulyöntiasema: lukiessa lukijan täytyy aina välillä ottaa takapakkia huomatessaan että alkoi lukea riviä väärällä painotuksella, kun säe alkoikin eri kohdasta rytmiä kuin tavallisesti (olen vähän sitä mieltä että painetussa runomitassa voisi käyttää jotain typografista jekkua, kuten käänteis-sisentää parin merkin verran pidennettyjä rivejä, niin lukijalla olisi joku merkki niistä).

Ehkä tässä tapauksessa tämä kuitenkin oli ihan perusteltavaa, jos tämän näkee nimenomaan tutkimuksena säerakennevarianssin laajentamiselle. Ihan mielenkiintoista nähdä miten tämä tasapaino muuttuu muissa trilogian osissa.

Pitäisikö sitä sanoa vielä tekstistä jotakin. Tämä toimii maailmansa puolesta aika hauskana peilikuvana "oikealle" kansanrunouden maailmalle. Tässä on selkeät vastineet sen hahmoille, mutta omilla nimillään ja viboillaan mikä antaa pelivaraa niiden luonnon suhteen. Tbh tämä on ratkaisu jota ehkä toivoisin enemmänkin "moderneissa kalevala tulkinnoissa" ja muussa sellaises sälässä. Tässä on myös paljon kohtia jotka alkavat kalevalaisilla vakiofraaseilla ja -rakenteille, mutta sitten vievät tilanteen omaan suuntaansa. Tämä on minusta todella luontevaa kaunomitan käyttöä, tykkään.

Satuin näkemään lyhyen arvion tästä Mastodon-syötteelläni juuri juhannuksen maissa niin otin tämän sitten luettavaksi. Ja hyvä onkin, onhan tämä kuitenkin ihan minun kirjojani. Hyvä ettei mennyt ohitse.

Usein tällaiset "moderni ote kalevalaan"-koitokset vähän pelottaa, kun ne niin helposti sortuu väkisin vääntämiseen ja/tai sitten kompastuu omaan hottiin moderniuteensa. Varsinkin runomittaan on helppo kompastua jos sitä ei hallitse, ja pelkkä kalevalan säkeiden lainaaminen jättää hyvin helposti kylmäksi.

Tämä onnekseni ei kuitenkaan kompastellut, vaan kukin novelli oli itsessään hyvä teksti, ja ne tuntuivat itseasiassa välillä hämmästyttävän luontevilta konseptien ja aikakausien yhdistelmiltä. Erityisesti jäi mieleen jonkun näistä alku, jossa oltiin hyvin kalevalaisessa metsämaisemassa jonne sitten kuvattiin moottoritien ääniä - enkä oikeastaan edes kyseenalaistanut sitä vaan mietin että joo, siltähän täällä pitääkin kuulostaa.

Pidin myös siitä tavasta millä nämä eivät olleet sidottuja toisiinsa. Tässä on muutama, ainakin kolme eri tulkintaa Louhesta. Ja kun kahden ensimmäisen novellin välillä kiinnitin huomiota että Louhen tyttärillä oli eri nimet, mietin että olisi ehkä ollut hauskaa luoda näille vähän yhtenäisempi maailma ja sitoa tuollaisilla yksityiskohdilla enemmän yhteen. Mutta muutin kuitenkin mieleni: oikeastaan on juuri päinvastoin: se että nämä kaikki ovat hyvin erilaisia tulkintoja aiheestaan, vahvistaa enemmänkin tunnelmaa kuin nämä olisivatkin vain kokoelma otteita laajemmasta myyttien kudelmasta, eikä varten vasten kokoelmaa varten kirjoitettuja.

Kuten novellikokoelmissa usein on, ensimmäiseksi ja viimeiseksi oli valikoitu joukon parhaat. Ensimmäisestä (Louhi) ei varmaan edes voi sanoa muuta kuin sen mikä tämän kirjan varmaan lainatuin lausahdus on.

Viimeinen (Ilmatar) taas menee niin scifiksi äärettömine aikoineen ja avaruuksineen, että melkein tuntui kuin se olisi vaatinut novellia laajempaa käsittelyä. Jätti kyllä vaikutuksen.

Eivätkä muut näistä paljoa häviä, mainittakoon vielä "Tuurin vaimo" ja "Tuonen tytti" joista pidin paljon. Myönnettävä tosin on että mahtui tähän kokoelmaan toki myös myös muutama vähemmän mieleenpainuvat novelli, mutta niissäkin oli ihan kelvollinen ja viihdyttävä ydinidea.