Olen tiennyt Rebecca Solnitin tuotannon, tietysti, mutta en ollut lukenut häneltä mitään. Viime viikolla yksi aihetta sivunnut somekeskustelu, johon en edes osallistunut, ajoi minut esseiden pariin ja ahmaisin samantien kaksi kirjailija Pauliina Vanhatalon suomentamaa kokoelmaa. Onneksi, koska lukiessa heräsi paljon ajatuksia. Osa niistä on niin yksityisiä, että en jaa, mutta yhden ison huomion voin kertoa. Solnit käy Eksymisen kenttäoppaassa mm. läpi sukunsa matkaa nykyisen Venäjän alueelta Yhdysvaltoihin. Hän kertoo tarinoita, joita on salattu, joista on vaiettu ja jopa valehdeltu. Hän paljastaa täyttämiään aukkoja. Hän on liikkeessä ja liikkeellä, maisemassa ja etenkin autiomaassa. En saa koko kaleidoskooppinäkymää mahtumaan tähän millään, mutta vertaan sitä väkisin omaan positiooni maailmassa. Minun sukuni on pysynyt, maantieteellisesti, tarinallisesti, kielellisesti. Kukaan ei ole hukkunut, tarinat ovat ehjiä. Jopa geenien mukaan on pysytty tutuissa ympyröissä. Jokin tässä pysymisen ja lähtemisen vertailussa minua innostaa. Koska ajattelen, että vaikka ei maantieteellisesti tai kulttuurisesti pääsisi kovin kauas, ei ajalta pääse karkuun, siinä on pakko matkustaa ainakin jossain määrin.

Lopuksi haluan muistuttaa, että kokoelmissa on paljon paljon muutakin.