Matriarkka päättää Rouvankartanon tarinoita -trilogian. Luin nuorena paljon Enni Mustosen teoksia ja löysin Sivustakatsojan tarinoita -sarjan kautta hänen teoksensa uudestaan. Mäntsälän Frugårdiin sijoittuvissa romaaneissa olen tykännyt etenkin naisarjen kuvauksista. Päähenkilö päätyi naimisiin jo ensimmäisessä kirjassa, joten kirjoissa on oikeasti kuvattu historiallisille romaaneille epätyypillisesti aikuisen naisen elämää. Olkoonkin kartanonrouva.
Matriarkka taisi olla #lukuvuoksi2024 21. tai 22. luettu/kuunneltu kirja.
Mathilda on biofiktio Eliel Saarisen ensimmäisestä vaimosta ja aika paljon toisestakin. Hieno teos ja hieno biofiktio, eli kuuluu samaan joukkoon Helena Sinervon Runoilijan talossa ja Heidi Köngäksen Siivet kantapäissä -teosten kanssa.
Pidin kirjasta. Minäkin olen menettänyt siskon. Hän tosin sai elää 38-vuotiaaksi, eikä kuolema tullut yllättäen, vaan meillä oli melkein neljä vuotta aikaa toivoon ja epätoivoon. Pidin siitä, miten Sydänhirviössä kuvataan muistamista ja etenkin väärin muistamista. Ihailin tapaa, jolla Mikkonen kuvasi syyllisyyttä ja jossittelua.
Pidin tästä. Kirja oli sopivan outo, päähenkilö oli epäsamaistuttava, mikä nykyään jostain syystä toimii minulle. Kirja oli myös pelottava ihmiskuvaltaan.
Tutkimusten mukaan jatkuva onnellisuuden tavoittelu tekee meistä onnettomia. Tiet kohti tyytyväisyyttä alkaa väärien ajattelutapojen poisoppimisesta: …
#lukuvuoksi2025 kirja nro 16, ehkä. Koetan näin jälkikäteen seurata lukemiani.
The story of a nameless father and son trying to survive with their humanity intact …
Just niin kauhea ja kaunis kuin olettaa saattaa. Luulen, että graphic novel -sovitettavaksi Tie on parhaasta päästä, koska tarinassa ympäristö on niin oleellinen osa kokonaisuutta.
#lukuvuoksi on ollut käynnissä kolmen (3!!!) kuukauden päivitystauosta huolimatta. Toivottavasti saan kaikki vielä kerättyä tänne yhteen nippuun. Numeroinnin taisin joka tapauksessa mokata tässä.
Jussi Pakkasen Punaiset kuningattaret on spefi-kirja, mutta myös kirjallinen taideprojekti. Kirja on omakustanne ja kirjan voi hankkia vain pyytämällä kirjailijailta itseltään. En ollut kuullut tästä mitään, mutta sattumalta osuin Archipelaconissa viime viikolla pöytään, jossa Pakkanen juuri signeerasi kirjaa nro 249. Minulle päätyi 250/300. Signeeraus tehtiin pullomusteella ja kaupan päälle tuli kaksi kangasmerkkiä eliittikoulujen logoista. Kirjassa nimittäin ollaan 1960-luvun eliittikouluissa, jotka sijaitsevat suomalaisessa korvessa. Jotain maagista on liikkeellä, mutta Usvain oppi I ei vielä tarkemmin kuvaa mitä. Toivottavasti jatkoa seuraa, Mikko Lyhde on nimittäin aika epätyypillinen sankarihahmo.
Olen hirvittävän tyytyväinen, että tällaisia outoja ja kummallisia mahtuu suomalaisen spefin kentälle.
Lukuvuoksi2025-kirja 15 oli Amorin kiehkurat, paremmin dekkaristina tunnetun Anna Janssonin romanttinen hömppä (?). Äsken huomasin, että kirjailija on antanut päähenkilölle oman nimensä. Hauskaa. Ollaan Visbyssä ja kampaamossa, ja koetetaan saada romanttisia kohtaamisia aikaiseksi. Parhaimmillaan kirja on, kun se ei yritä olla romanttinen hömppä. Mitään genrerajoja kirja ei kunnioita ja se vilisee toinen toistaan mainiompia henkilöitä. Kyllä tämä lukea kannattaa.
Olen tiennyt Rebecca Solnitin tuotannon, tietysti, mutta en ollut lukenut häneltä mitään. Viime viikolla yksi aihetta sivunnut somekeskustelu, johon en edes osallistunut, ajoi minut esseiden pariin ja ahmaisin samantien kaksi kirjailija Pauliina Vanhatalon suomentamaa kokoelmaa. Onneksi, koska lukiessa heräsi paljon ajatuksia. Osa niistä on niin yksityisiä, että en jaa, mutta yhden ison huomion voin kertoa. Solnit käy Eksymisen kenttäoppaassa mm. läpi sukunsa matkaa nykyisen Venäjän alueelta Yhdysvaltoihin. Hän kertoo tarinoita, joita on salattu, joista on vaiettu ja jopa valehdeltu. Hän paljastaa täyttämiään aukkoja. Hän on liikkeessä ja liikkeellä, maisemassa ja etenkin autiomaassa. En saa koko kaleidoskooppinäkymää mahtumaan tähän millään, mutta vertaan sitä väkisin omaan positiooni maailmassa. Minun sukuni on pysynyt, maantieteellisesti, tarinallisesti, kielellisesti. Kukaan ei ole hukkunut, tarinat ovat ehjiä. Jopa geenien mukaan on pysytty tutuissa ympyröissä. Jokin tässä pysymisen ja lähtemisen vertailussa minua innostaa. Koska ajattelen, että vaikka ei maantieteellisesti tai kulttuurisesti pääsisi kovin kauas, ei ajalta pääse karkuun, …
Olen tiennyt Rebecca Solnitin tuotannon, tietysti, mutta en ollut lukenut häneltä mitään. Viime viikolla yksi aihetta sivunnut somekeskustelu, johon en edes osallistunut, ajoi minut esseiden pariin ja ahmaisin samantien kaksi kirjailija Pauliina Vanhatalon suomentamaa kokoelmaa. Onneksi, koska lukiessa heräsi paljon ajatuksia. Osa niistä on niin yksityisiä, että en jaa, mutta yhden ison huomion voin kertoa. Solnit käy Eksymisen kenttäoppaassa mm. läpi sukunsa matkaa nykyisen Venäjän alueelta Yhdysvaltoihin. Hän kertoo tarinoita, joita on salattu, joista on vaiettu ja jopa valehdeltu. Hän paljastaa täyttämiään aukkoja. Hän on liikkeessä ja liikkeellä, maisemassa ja etenkin autiomaassa. En saa koko kaleidoskooppinäkymää mahtumaan tähän millään, mutta vertaan sitä väkisin omaan positiooni maailmassa. Minun sukuni on pysynyt, maantieteellisesti, tarinallisesti, kielellisesti. Kukaan ei ole hukkunut, tarinat ovat ehjiä. Jopa geenien mukaan on pysytty tutuissa ympyröissä. Jokin tässä pysymisen ja lähtemisen vertailussa minua innostaa. Koska ajattelen, että vaikka ei maantieteellisesti tai kulttuurisesti pääsisi kovin kauas, ei ajalta pääse karkuun, siinä on pakko matkustaa ainakin jossain määrin.
Lopuksi haluan muistuttaa, että kokoelmissa on paljon paljon muutakin.
Sain eilen illalla luettua loppuun Jerzy Kosinskin Mukana kuvassa -teoksen (suom. Erkki Hakala). Se, että päädyin lukemaan kirjan on aika jännä kiemura. Puolisoni isä kuoli onnettomuudessa 1996, joten en koskaan saanut tavata häntä. Olisin halunnut tavata, koska hän oli suomentaja ja kirjaihminen, joka puolisoni mukaan piti erityisesti savolaisista. Juvalainen kirjailijaminiä olisi siis ollut mieleen ehkä, mutta minä tulin kuvaan mukaan (heh!) vasta 2004. Tässä alkuvuodesta juttelin puolison kanssa hänen isästään ja kirjallisuudesta, ja hän totesi mm. että hän olisi halunnut olla kuuntelemassa, kun me olisimme intoilleet kirjoista. Tuli hyvä ja lämmin olo, ja keskustelun jälkeen päädyin selaamaan edesmenneen appeni suomennoslistaa. Olin lukenut sieltä aiemmin mm. Luolakarhun klaanin (kukapa ikäiseni ei olisi niitä teininä lukenut!?) ja joitain Alistair McLeanin jännäreitä. Mutta listalta löytyi mm. Kosinskin kirja, joka onneksi löytyi kirjaston varastosta. Lainasin myös muutaman muun Erkin suomentaman teoksen, jotka on tarkoitus lukea tässä kevään aikana. Tämä on nyt minun tutustumishankkeeni.
Ja …
Sain eilen illalla luettua loppuun Jerzy Kosinskin Mukana kuvassa -teoksen (suom. Erkki Hakala). Se, että päädyin lukemaan kirjan on aika jännä kiemura. Puolisoni isä kuoli onnettomuudessa 1996, joten en koskaan saanut tavata häntä. Olisin halunnut tavata, koska hän oli suomentaja ja kirjaihminen, joka puolisoni mukaan piti erityisesti savolaisista. Juvalainen kirjailijaminiä olisi siis ollut mieleen ehkä, mutta minä tulin kuvaan mukaan (heh!) vasta 2004. Tässä alkuvuodesta juttelin puolison kanssa hänen isästään ja kirjallisuudesta, ja hän totesi mm. että hän olisi halunnut olla kuuntelemassa, kun me olisimme intoilleet kirjoista. Tuli hyvä ja lämmin olo, ja keskustelun jälkeen päädyin selaamaan edesmenneen appeni suomennoslistaa. Olin lukenut sieltä aiemmin mm. Luolakarhun klaanin (kukapa ikäiseni ei olisi niitä teininä lukenut!?) ja joitain Alistair McLeanin jännäreitä. Mutta listalta löytyi mm. Kosinskin kirja, joka onneksi löytyi kirjaston varastosta. Lainasin myös muutaman muun Erkin suomentaman teoksen, jotka on tarkoitus lukea tässä kevään aikana. Tämä on nyt minun tutustumishankkeeni.
Ja mitä sanoisin kirjasta. Se on yllättäen ajankohtainen. Järjestelmässä on sokeita pisteitä ja valuvikoja, jotka mahdollistavat kaikenlaisia juttuja ja kierteitä. Television tilalla on some. Kannattaa lukea.
5/2025 on Asko Jaakonahon romaani Kulta-aura. Aloitin tämän jo syksyllä ja olen pitänyt välissä pitkiäkin taukoja. Tämä on siis hyvä kirja, mutta päähenkilö on niin vaivalloinen, että lukeminen vei aikaa. Kulta-auran päähenkilö on Sigurd Wettenhovi-Aspa, kauniisti sanoen elämäntaiteilija. Kaiken aina itselleen parhain päin selittävän miehen elämän naiset nousivat minulle päähenkilöä innostavammiksi. Kuka esimerkiksi on Palaga? Mistä hän tuli Sigurdiin elämään ja miksi hän pysyi? Janosin tietää lisää Divina Paillardista.
Kirjoittajana Kulta-aura sai miettimään montaakin asiaa, esimerkiksi epärehellistä kertojaa. Tai siis kertojaa, joka itse uskoo itseään. Ja joo googlettelin yksityiskohtia pitkin matkaa.
