Foer hakee rinnastuksia II maailmansodan kotirintaman sotaponnistuksista pohtiessaan miten ihmiset saisi tekemään tarvittavia toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Tämä on mielenkiintoinen lähtökohta, mutta kirjan fokus harhailee valitettavasti paikasta toiseen. Foer miettii paljon yksittäisten ihmisten vastuuta ja sitä, miten vaikeaa on muuttaa omaa toimintaansa, vaikka tietääkin elämäntapansa aiheuttaman vahingon ympäristölle. Tähänkin haetaan rinnastuksia II maailmansodasta, tällä kertaa hänen juutalaisvainoja paenneen isoäitinsä kautta.

Eläinteollisuudesta aiemmin kirjoittanut Foer tarkastelee ilmastonmuutosta lähinnä ruokavalion kautta. Rajaus on sinänsä mielekäs, sillä ruokatuotannosta aiheutuu merkittävä osa kasvihuonepäästöistä. Foer katsoo ruokavalion olevan myös se päästölähde, johon yksilön on helpointa itse vaikuttaa. Tämä on ehkä kirjan heikoin olettama: toisaalta myös ruokatuotannon osalta tarvitaan systeemitason päätöksiä ja toisaalta monet meistä pystyvät kyllä vaikuttamaan myös esim. liikenne- ja sähkönkulutukseen liittyviin päästöihimme.

Foer toivoo, että tekemällä yksilötason valintoja voimme aiheuttaa lähipiirissämme etenevää laajempaa muutosta. Tämä voi olla toiveajattelua, mutta on parempi yrittää kuin vajota apatiaan.