Ensimmäinen lukemani Turusen kirja. Elokuvan olen nähnyt lapsena 90-luvulla, mutta tämä lukukokemus oli (luonnollisesti) aivan erilainen.

Turunen kuvaa taidolla ja rakkaudella itäsuomalaiset korpimaisemat, ja niiden lomassa hiljalleen rapistuvan ja luonnontilaan palaavan kylän. Välillä kuvailevat virkkeet karkaavat liian pitkiksi ja niiden kielikuvat ylilyöviksi, mutta pääasiassa Turusen rönsyilevää ilmaisua lukee mielellään. Dialogin kirjoittamisessa Turunen on vielä taitavampi, ja murresanailua on mukava lukea – vaikka kaikkia sanoja ei edes tällainen Itä-Suomessa kasvanut ymmärrä.

Koskettavinta kirjassa oli Jerusalemin kylän nykyisten ja entisten asukkaiden suhde kotipaikkaansa. Jerusalem on kuoleva kylä, jonka todennäköisesti viimeisiä häitä kirjassa kokoonnutaan juhlimaan. Kylässä vielä asuvat kipuilevat jäämisen ja lähtemisen välillä, miettien mikä meni vikaan kun nuoret lähtivät kaupunkeihin. Kesävieraat taas kokevat kipeää nostalgiaa lapsuuden maisemissaan ja pohtivat olisiko elämä sittenkin parempaa Jerusalemissa. Nämä pohdinnat tunnistan myös oman sukuni, etenkin isäni ja isänäitini puheista.

Nykypäivänä maaseudun tyhjeneminen jatkuu, ja ristiriita maaseudun ja kaupungin tarpeiden ja elintavan välillä nousee usein puheeksi päivänpolitiikassa. Kivenpyörittäjän kylä voi tarjota perspektiiviä pienten, hiljalleen tyhjenevien paikkakuntien asukkaiden arkeen ja ajatteluun.