Lukea päräytin-päräytin tämän suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksen, merkkiteoksen sano, ja vaikkei se nyt mikään elämää suurempi elämys ollutkaan, toisin kuin esimerkiksi se eräskin kesäyö kuusi ja puoli vuotta sitten, kun tuossa Tampereen valtatiellä pyöräilin Jyväskylän suuntaan kaartuvan rautatiesillan ali ja siinä juuri raskas tavarajuna mennä päräytti niin että kolina kiiri selkää myöten sillä tavalla kuin vilu olisi ollut, niin, eihän tämä nyt ihan samoissa mitoissa sydänjuuria nykinyt kuin sellaiset täysin odottamattomista tulevat hetkelliset kokemukset, joista elämänmakuinen elämä syntyy, niin onhan se siltikin todettava, että ei tätä kirjaa ansiotta jalustalle nostella.

Eikä tämä tokikaan ensimmäinen kerta ollut, kun tätä tiiliskiveä yritin lukea ja silmiini sujuttaa, ja niinpä täytän tällä uroteolla Perkeet-haasteiden ykköskohdan eli kirjan, jonka olen aiemmin jättänyt kesken. Toinen yritys tämä tarkemmin sanottuna oli, ja ensimmäinen sattui yhdeksäntoista vuotta sitten, maaliskuuta silloin elettiin, toisin kuin nyt helmikuuta, mutta silloin oli maaliskuu ja minä nuorena kloppina röhnäsin Lapinjärven koulutuskeskuksessa kuukauden verran, eikä siellä jumalan seljän takana tietenkään mitään muuta ajanvietettä ollut kuin lukea ja lukea. Sinuhe egyptiläisen minä siellä ehdin lukea kokonaan, ehdinpä hyvinkin, ja sen jälkeen töreänä aloitin Alastalon salia, luin-luin iltamyöhiä siellä peltojen keskellä ilman parempaakaan tekemistä, ja ehtihän siinä Härkäniemi piippunsa saada silläkin lukukerralla jo suupieleensä, mutta senpä jälkeen koulutusjakso päättyi ja samalla lyömällä myös joutava norkoilu Lapinjärvellä, ja kun sieltä sitten palasi taas ihmisten ilmoille ja oman kotiympäristönsä ja arkielämänsä virikkeisiin, niin eihän sellaisessa kahdenkymmenen vuoden iässä noin vain muiden ajankulujen keskellä enää tuntitolkulla istuttu lukemassa partojen pärinöistä jossakin Kustavin saaristossa. Keskenpä siis jäi lukeminen sillä kertaa, mutta nyt on lukumuskelia kasvateltu sen verran, että ei tällaisen läsyn plaraamiseen enää viikkoa pidempään kulu, jos lasketaan että viikossa on kahdeksan päivää, ja niin tuli nyt tämäkin uroteko ihmiselon aikana tehtyä ja hankittua itselle oikeutus pitää saavutuksesta julistavaa t-paitaakin ilman mitään filunkipeliä.

Ihastuttavahan tämä kirja oli kieleltään ja verkkaiselta tunnelmaltaan, ja erityisesti lukiessa kiemaisi mukavasti se, kuinka suhteellisen vähän puhuttiin mutta sitäkin enemmälti pyöriteltiin itse kunkin ajukopassa yhtä jos toistakin elon asiaa ja luulottelua kanssaeläjien ajatuksista. Ja tokihan varsinaissuomalaisen kielen lukeminen on aina pelkkää juhlaa, siitä ei pääse mihinkään. Rytmityskin kirjassa on sen verran kohdilleen saatu, ettei siitä pahaa sanaa ole minullakaan. Ja väistämätöntä taitaa sekin olla, että tällaisen rupeaman jälkeen jää vähän tyhjä olo ja haiku ajukoppaan joksikin aikaa.