Tämä on toinen lukemani Itkosen kirja. Edellisen lukemisesta on ehkä viitisentoista vuotta, mutta ei selvästikään riittävän pitkä aika, jotta tämä olisi tuntunut mitenkään omaperäiseltä lukukokemukselta. Mutta sepä toisaalta taitaa vähän olla sukupolviromaanien ideakin: niiden pitää kuvata mahdollisimman tavanomaisia tapahtumankulkuja, jotta mahdollisimman moni voisi kokea ne omakseen. Noh, minua lähinnä tympi. Eikös buumereiden ja heidän vanhempiensa sukupolvista ole kirjoitettu jo tarpeeksi monta sukupolviromaania? Eikös vahinkoraskauksista alkaneet velvollisuusavioliitot riitoineen ja lopulta eroineen ole aika mielikuvituksettomia, jos niihin ei edes yritetä saada mitään mielikuvituksellista (kuten tässä kirjassa ei ole tehty)? Kauhean tylsää cisheteronormatiivisuutta ja vieläpä hirmuista setäselittämistä. Noh, Hämeenlinnastahan Itkonen oikeasti kirjoittaa, kuten siinä toisessakin Itkosen kirjassa, jonka olen lukenut, vaikka tätä on yritetty häivyttää kertomalla hiukan muistakin kaupungeista, mutta silti vain Hämeenlinna-kuvauksissa on kirjoittajan sielu mukana.

Mutta okei, kirja onnistui kyllä jossain määrin tavoittelemaan sitä lopun aikojen tuntua, joka Euroopassa ja Yhdysvalloissa vallitsi vuoden 2010 tietämillä, ja on jossain määrin pysäyttävää lukea se niin selkeästi ilmaistuna vuonna 2012 ilmestyneestä aikalaisromaanista ja pohtia, kuinka nämä lopunaikojen tunnelmat ja kehityskulut ovat täällä vain vahvistuneet sen sijaan, että olisi siirrytty johonkin uuteen alkuun. Tämä on ehkä kirjan ainoa varsinainen ansio.