Dostojevskiläisittäin lyhyt kirja, johon siihenkin kyllä mahtuu paljon hämmentävää jaarittelua ja päätöntä säntäilyä. Oliko pietarilainen luonteenlaatu 150 vuotta sitten tosiaan näin räiskyvää vai kuinka paljon tässä on kaunokirjallista liioittelua?

Kertomus itsessään on rakennettu suhteellisen pelkistetysti niin, että taustaa ei jaaritella ja kaiken olennaisen saa lukija itse päätellä, mikä saakin mielenkiinnon pysymään riittävällä tavalla yllä kaiken sen kohelluksen keskellä.