No huh. Feeniksin kilta oli sellaista tykitystä, että sen jälkeen tämä kirja tuntui ennen kaikkea epätasapainoiselta. Loputtoman paljon sivuja on käytetty teinisuhteiden vatvomiseen. Varsinaisia tapahtumia on hyvin vähän, ja Voldemortin taustatarinan esittely muistojen kautta on jotenkin laimeaa, kun ottaa huomioon, että se on kuitenkin tärkein juonta eteenpäin kuljettava tarinalinja monen sadan sivun ajan. Lopussa sitten alkaa tapahtua — mutta taistelu on nopeasti ohi ja on vähän sellainen olo, että miten tässä näin kävi.

Kaiken kaikkiaan fiilis on se, että tässä vaiheessa tarinaa ei enää löytynyt tarpeeksi aineksia kirjoittaa kunnollista tiiliskiveä, mutta kun edellinen osa oli niin tuhti, niin ei tästäkään voinut paljoa pienempää tehdä, ja sitten on jaariteltu paljon pääjuonen kannalta epäolennaisia asioita. Kaikesta huolimatta päätösosan odotuksia ladataan kirjan lopussa hyvin, ja aika malttamattomanahan sitä jo tässä vaiheessa odottaa.