Kolmososan jälkeen totesin, että pidän siitä, kuinka sarjan kirjat kasvavat lukijoiden mukana samaan tahtiin kuin päähenkilöt vanhenevat. Nelososan jälkeen on todettava, että siinä on myös ongelmansa. Alkupään lastenkirjat ovat oikein toimivia, koska ne ovat lyhyitä, tiiviitä ja lastenkirjoja. Nyt hypätään tiiliskiven kokoiseen nuortenkirjaan ja säännöt ovat toiset.

Kerronta on paljon löysempää ja koukeroisempaa, vaikka juoni ei ole loppujen lopuksi sen monimutkaisempi kuin alkuosissakaan. Mutta pidemmälle auki kirjoitettu maailma, jonka sisäisiä jännitteitä avataan aiempaa tarkemmin, menettää aukikirjoittamisen myötä sen magiansa, joka lastenkirjassa toimii niin luontevasti. Taikamaailman suora verrannollisuus brittiläisen luokkayhteiskunnan kanssa toimii ensimmäisessä kolmessa osassa suht kivuttomasti, koska asiat esitetään yksinkertaisemmin. Nyt luokkayhteiskunnan ongelmia hierotaan lukijan naamaan niin kovasti, että väistämättä tulee kysyneeksi, miksi jästimaailman ongelmalliset rakenteet on pitänyt toisintaa ihan yksi yhteen myös taikamaailmassa, miksi noidilla ja velhoilla ei ole yhtään sen järkevämpää yhteiskuntaa. Okei, siirtämällä reaalimaailman rakenteet taikamaailmaan voidaan tarkastella sitä, kuinka lapset ja nuoret voivat kasvaa kelvollisiksi aikuisiksi niin huonoissa puitteissa — mutta ihan hyvä vaihtoehto olisi myös rakentaa kuva paremmasta maailmasta ja paremmista rakenteista, joita reaalimaailman lukijat aikuiseksi kasvaessaan voisivat tavoitella. No, ehkä Potterit ovat tässä suhteessa aikansa lapsia eli nykylukijan näkökulmasta hiukan aikansa eläneitä ja asenteiltaan vanhanaikaisia.

Erityishuokauksena tästä osasta vielä se, että tähän on saatu peräti kolme pahismonologia (kahdelta eri pahikselta), vaikka käytössä on yli 600 sivua, joissa kuviot mahtuisi kertomaan toiminnan kautta eikä tarvitsisi turvautua kliseisiin pahismonologeihin.