Innostuin kirjasta aikoinaan, koska tarjolla oli ysäri- ja irkkinostalgiaa. Ja kyllähän sitä olikin, mutta ratkaisevasti muutaman vuoden minua vanhempien henkilöiden näkökulmasta, joten minulle tämä oli enemmän kaksarinostalgiaa. Eikä toisaalta ihan sitäkään, koska minulle irkki oli irkki eikä se sotkeutunut irl-opiskelijaelämään (mihin opiskelijaelämään lol). Mutta joo, jos lukija on syntynyt joskus seitkytluvun jälkipuoliskolla ja on astetta enemmän tavis eikä tällainen autistinörtti, niin Tenhosta voi löytyä samaistumispintaa. Kirjan tarinahan on siis tosiaan sellainen, että nelikymppisen perheellisen toimittajan avioliitto ajautuu kriisiin ja hän päätyy muistelemaan vanhoja irkki- ja opiskelukavereita ja haaveilemaan uudesta opiskelijaelämästä. Siis hemmetti, näistä lähtökohdista olisin kuvitellut kirjan tuntuvan paljon enemmän samaistuttavalta, mutta en tiedä, ehkä tämä sitten on sen verran kevyellä otteella etenevä tarina, ettei se oikein onnistu koskettamaan lukijaa niin kuin pitäisi, vaan kosketus jää enemmän sellaiseksi kädenlämpöiseksi hipaisuksi.