Punniskelin tässä, kolmeko vai neljä tähteä (ja minulla näiden ero on lähinnä siinä, että kolmen tähden kirjoja lukee mielellään, mutta niistä ei juurikaan jää säväyttäviä tunteita kirjan loppumisen jälkeen), ja kyllä tämä enemmän neljään taipuu, sillä kirjaa jää miettimään senkin jälkeen, kun sen on palauttanut hyllyyn. Olen aiemmin lukenut Haavistolta yhden novellin, ja jo silloin monimutkaisten henkilöiden mutkattomuus teki vaikutuksen. Sisimmäinen ei selitä, mystifioi eikä puolustele, vaan päähenkilöiden arkiset asiat esitetään juuri niin arkisina kuin päähenkilöt ne itse kokevat. Olen kuullut valituksia tämän tarinan silppumaisuudesta tai asioiden avoimeksi jäämisestä, mutta itse en lukijana kokenut mitään tällaista. Tällaistahan se elämä klikkijournalismin aikakaudella on: ei sivutarinoilla ole loppua, eikä sillä ole merkitystäkään, seuraava päivä tuo kuitenkin eteen uudet jutut, ja siinä sivussa yritetään kasvaa ihmisenä.