Kirjamessuilta tulin hankkineeksi kerralla molemmat Lehtiön dekkarit, ja luinkin ne sitten heti peräkkäin. Esikoinen Joka viisautta rakastaa oli laadultaan jäänyt vähän harjoitustyömäiseksi, mutta tämä toinen oli jo sekä paremmin kirjoitettu että kustannustoimitettu, ja kunnon dekkarin tavoin lukemisesta tuli tiivistahtista, kun tarina ei päästänyt otteestaan. Loppuratkaisu ei valitettavasti tuonut toivottua katarsista, joskaan en tässä sano siitä enempää, jotten turhaan spoilaile mitään.

Tarinaan lisää mielenkiintoa tuo Porvoo, sillä henkisenä porvoolaisena olen toki mielissäni, kun pääsen lukemaan lihvauksista tutuissa paikoissa. Toisaalta välillä tekstin tarkoituksena tuntui olevan esitellä Porvoota matkailijoille — paikalliset kyllä tunnistaisivat paikat ilman täsmällisiä koordinaattejakin, ja ulkopuolisille pelkät täsmälliset koordinaatit eivät oikeastaan tuo mitään lisää, ellei niillä ole tarinallista tai tunnetason merkitystä. Mutta tunnistan kyllä tarpeen kirjoittaa Porvoosta tällä tavalla, olen tehnyt näin itsekin, muun muassa juurikin eräässä dekkariyritelmässä. Se jäi pelkäksi yritykseksi, kun taas Lehtiö on kirjallaan onnistunut.

Niin ikään onnistunut on kirjan monipuolinen henkilökuvasto, josta löytyvätkin kaikki dekkareille tavalliset roolit, mutta eivät kuitenkaan kliseen makuisina, vaan elävinä. Oman säväyksensä Lehtiön dekkareihin tuo se, että rikoksiin sekoittuu uskontojen pimeää puolta ja symboliikkaa, josta myös kirjojen Sananlaskuista ja Saarnaajan kirjasta peräisin olevat nimet moniulotteisesti kertovat.

Kyllä kyllä, jatkoa odotan!