Jos olisin lukenut takakansitekstin, olisin ehkä osannut paremmin odottaa sitä, millaiseksi romaani paljastui! Tarina alkaa posliinisen kaakaokannun särkymisestä, tai siis sen korjaamisesta, minkä jälkeen kuvataan särkymiseen johtaneita tapahtumia — eletään nykypäivän Barcelonassa suklaantekijöiden ihmissuhdekuvioissa, ja pelkäsin jo, että sitä kolmiodraamaa veivataan neljäsataa sivua. Mutta ei, ensimmäisen kolmanneksen jälkeen seurataan kaakaokannun tarinaa 1800-luvulle, ja vaikka sielläkin on ihmissuhdekuvioista kyse, niin ilahduttavan erilaisista. Viimeinen kolmannes on kirjan hersyvin, sillä silloin ollaan jo kannun alkulähteillä 1700-luvun Barcelonassa ja saadaan seurata suoranaista vakoilijakomediaa. Ooppera on kirjassa paljon läsnä, ja sen näkee metatasolla myös kirjan rakenteesta ja juonenkäänteistä. Ihan kiehtova kirja, vaikkei suoranaiselta mestariteokselta tuntunutkaan, mutta alun arveluttavuuden jälkeen henkilökattaus osoittautuikin mukavan monipuoliseksi ja asenne heitä kohtaan paremmaksi kuin pelkäsin.