Luin heti perään toisenkin Kytömäen, ja tämä oli tarinana jotenkin varmempi ja mukaansatempaavampi kuin Kultarinta. Olin aivan tarinan lumoissa ensimmäiset viisisataa sivua. Lopussa jännite tuntui kuitenkin purkautuvan vähän hallitsemattomasti, etenkin kun yksi uteliaisuutta kutkuttavimmista asioista selitettiin noin sivun mittaisella alleviivaavalla infodumpilla eikä samalla hienovireisyydellä kuin kaikki muu (tällaista selitystapaa on toki kirjallisuudessa käytetty kautta aikojen, mutta aina se jättää vähän happaman maun suuhun). Mutta näistä pienistä vajavaisuuksista huolimatta oikein erinomainen sukutarina.