No niin, syy sille, miksi luin koko Potter-sarjan tänä talvena (enkä joskus muulloin), oli kaikessa karuudessaan se, että tämä kirottu kakara oli itseoikeutettu valinta Perkeet-haasteen kohtaan 6. kirja, jota joku on kehottanut välttämään — siksi monasti puolisoni on tuskissaan ulvonut muistaessaan tämän kirjan olemassaolon — eikä tätä tietenkään parannut lukea ilman hyvää käsitystä siitä, mitä alkuperäisessä sarjassa tapahtuu.

Minulla ei ole Pottereihin niin vahvaa tunnesidettä, että tämä kirottu kakara olisi aiheuttanut syvää järkytystä, mutta voin siitä huolimatta todeta, että onhan tämä ihan luokattoman huono jatke erinomaiselle sarjalle. Okei, tämä on näytelmäkässäri, mutta vaikea silti kuvitella, että tällaisella replikoinnilla saisi mitään muuta kuin pökkelönäyttelemistä lavalle. Ihan oikeasti, joka ikinen henkilö on täydellinen idiootti ja kaikki on väännetty rautalangasta (missä on näyttelemiselle jätetty tila?). Harry, Hermione ja Ron ovat lukemattoman monien ihmisten nuoruuden sankareita, mutta tässä heistä on aivan armottomasti tehty vastenmielisiä ja kuvottavia juntteja. Miksi? Eikä se uusi sukupolvi ole yhtään sen parempi. Muka neljätoistavuotiaita, more like neljävuotiaita.

Mutta niin, on tässä juonikin. Tämä on kertomus siitä, kuinka vanhempien maine ja odotukset kasaavat paineita lasten harteille. Tämä on kertomus pieleen menneestä isäkapinasta. Tämä on kertomus Voldemortia mahtavammasta Voldemortin tyttärestä, jota ei kyllä ole turhalla järjellä pilattu. Vaan onpahan näistä aiheista kirjoitettu varmasti monta paljon parempaakin kirjaa.