Hautala on jälleen kirjoittanut tosi hyvin. Teksti etenee kuin itsestään ja saa lukemaan aina seuraavan katkelman ja taas seuraavan. Ja vaikka trypofobia on osa tarinaa, se ei onneksi tekstistä välity niin voimakkaasti, että tekisi lukemisesta epämiellyttävää. Suurimmat pirut ovat jälleen kerran ihmismielen syvimmissä sopukoissa, vai ovatko ne sittenkin suolähteessä, mene ja tiedä. Hautala myös hauskasti nirhaa omat maneerinsa: Kun kirja alkaa jälleen kerran mielisairaalan yöhoitajasta, asennoituu jo valmiiksi siihen, että noin sivun 200 kohdalla vieraillaan taas entisen psykiatrin kissankusenhajuisessa olohuoneessa. Mutta eihän siinä sitten niin käykään.