Tämä on ilmeisesti joku edvardilaisen ajan klassikkolastenkirja, ja se valitettavasti näkyy. En tiedä, oliko tässä yhtään asiaa, joka ei jatkuvasti ärsyttänyt minua. Intiassa palvellut rikas leskiupseeri tuo tyttärensä Lontooseen sisäoppilaitokseen ja palaa Intiaan. Tyttöä palvotaan kuin prinsessaa, koska hänellä on rikas isä, ja tyttö on suoranainen hyveellisyyden perikuva. Sitten tulee viesti, että isä menetti omaisuutensa timanttikaivoskeinottelussa, sairastui ja kuoli pennittömänä. Tytär päätyy koulunsa orjapalvelijaksi, mutta ei menetä hyveellisyyttään, ja sekös suututtaa koulun johtajaa, jonka keskeinen kasvatusmetodi on tietenkin ajan hengen mukaisesti sadismi. No sitten naapuriin muuttaa Intiassa sairastunut herrasmies, joka ajan hengen mukaisesti tuo mukanaan intialaisen miespalvelijan, jolla on lemmikkiapina. Aikanaan selviää, että herrasmies on tyttären isän kaivoskeinottelukumppani, jonka luultiin kavaltaneen rahat, mutta vielä mitä, kaivokset tuottavat tolkuttomasti ja herrasmies on vain etsinyt edesmenneen kumppaninsa orpotytärtä, jolle voisi palauttaa tämän omaisuuden. Siitäkös koulun johtaja saa pitkän nenän, kun tyttö pelastuu nousemalla ryysyistä rikkauksiin. Hyveellisyyttään tyttö ei menetä nytkään, vaan hän ryhtyy filantroopikoksi.

Niin, tää oli vain jotenkin... Noh, kaikkialla vellovan julmuuden lisäksi tässä ärsytti kasuaalin jäykät luokkarajat, kasuaali kolonialistinen riisto ja kasuaali rasismi. Ainoa pelastuskeino löytyy rikkauksista, jotka tietenkin tulevat kuin taikaiskusta (paitsi tietenkin niille, joille ei tule ja jotka joutuvat odottelemaan filantroopikkojen armopaloja). Ei siis mitään mitä aikakauden brittikirjallisuus ei olisi ihan pullollaan, mutta jotenkin vain olen jo saanut yliannostuksen tällaista.