burebika rated Sleeping Worlds Have No Memory: 3 stars

Sleeping Worlds Have No Memory by Yaroslav Barsukov
Refusing the queen’s order to gas a crowd of protesters, Minister Shea Ashcroft is banished to the border to oversee …
Historioitsija, sarjakuvapiirtäjä, spefi-fani.
This link opens in a pop-up window
Refusing the queen’s order to gas a crowd of protesters, Minister Shea Ashcroft is banished to the border to oversee …
Arkadi ja Boris Strugatskin romaanin Хищные вещи века (1965), jota ei tietääkseni ole suomennettu, luin ensin saksaksi (Die gierigen Dinge des Jahrhunderts), sitten englanniksi (The Final Circle of Paradise). Lukiessani ajattelin Välimerta ja Disco Elysiumia.
Olin juuri selitellyt itselleni etten pidä minäkertojista, mutta romaanin minäkertoja (vieläpä miehekäs toimintasankari, älyllinen ja sensitiivinen tietenkin, toisin kuin kaikki muut... ainakin omasta mielestään) joutuu vähän väliä epäilemään aistihavaintojaan, vaikka on vakuuttunut missionsa oikeudellisuudesta. Strugatskeilla on kyky hämmentää lukijaa heittämällä sankari outoihin tilanteisiin, joissa ei ole yksiselitteisen oikeita vaihtoehtoja.
Päähenkilö etsii aurinkoisesta, hedonismin valtaamasta lomakaupungista salaperäistä huumetta, joka tuhoaa kaiken inhimillisen luomiskyvyn ja tahdonvoiman upottamalla käyttäjät omiin fantasiamaailmoihinsa. Dialogeista voi helposti tehdä ajankohtaisia vaihtamalla huumeen nimen "generatiiviseksi tekoälyksi":
"We hadn’t had time to realize all the potential intensity of objective existence, it could be that we would have reached such knowledge in a few hundred years, but now it has been put in our grasp. …
Arkadi ja Boris Strugatskin romaanin Хищные вещи века (1965), jota ei tietääkseni ole suomennettu, luin ensin saksaksi (Die gierigen Dinge des Jahrhunderts), sitten englanniksi (The Final Circle of Paradise). Lukiessani ajattelin Välimerta ja Disco Elysiumia.
Olin juuri selitellyt itselleni etten pidä minäkertojista, mutta romaanin minäkertoja (vieläpä miehekäs toimintasankari, älyllinen ja sensitiivinen tietenkin, toisin kuin kaikki muut... ainakin omasta mielestään) joutuu vähän väliä epäilemään aistihavaintojaan, vaikka on vakuuttunut missionsa oikeudellisuudesta. Strugatskeilla on kyky hämmentää lukijaa heittämällä sankari outoihin tilanteisiin, joissa ei ole yksiselitteisen oikeita vaihtoehtoja.
Päähenkilö etsii aurinkoisesta, hedonismin valtaamasta lomakaupungista salaperäistä huumetta, joka tuhoaa kaiken inhimillisen luomiskyvyn ja tahdonvoiman upottamalla käyttäjät omiin fantasiamaailmoihinsa. Dialogeista voi helposti tehdä ajankohtaisia vaihtamalla huumeen nimen "generatiiviseksi tekoälyksi":
"We hadn’t had time to realize all the potential intensity of objective existence, it could be that we would have reached such knowledge in a few hundred years, but now it has been put in our grasp. [Generative AI] brings a gift of understanding of our remotest ancestors which you cannot ever have in real life. You are simply the prisoner of an obsolete ideal, but be logical, the ideal which [Generative AI] offers you is just as beautiful. Hadn’t you always dreamed of man with the greatest scope of fantasy and gigantic imagination…."
[JUONENPALJASTUS ALKAA] Lopuksi paljastuukin ettei riippuvuutta aiheuta jonkun keskusjohtoisen mafian salaisessa laboratoriossa kokkaama kemikaali, vaan kaikille helposti saatavilla oleva elektroninen teknologia. [JUONENPALJASTUS PÄÄTTYY]
Tykkään runollisen dystooppisista romaaneista joissa ei selitetä turhia. Tai edes keskeisiä asioita. Anna Kavanin Ice (1967) oli heräteostos Kaisaniemen Rosebudista. Selailin nättejä klassikkopainoksia ja tein valintani sivuilla vilahtavien lauseenpätkien perusteella. Joku nimetön minäkertoja harhailee lumimyrskyssä ja näkee näkyjä? Ei turhaa dialogia, vaan epämääräinen painajaismainen tunnelma? Maailmanloppu lähestyy? Myyty!
Ice on synkkä anti-eepos toksisista sukupuolirooleista, ydinsodasta ja ilmastonmuutoksesta. Päähenkilöillä tai tapahtumapaikolla ei ole nimiä ja on epäselvää ovatko he edes erillisiä yksilöitä. Minäkertoja myöntää auliisti jo toisella sivulla: "Reality had always been something of an unknown quantity to me." Lukija ei voi väittää etteikö häntä olisi varoitettu! Tunsin itseni heti tervetulleeksi.
Tykkään runollisen dystooppisista romaaneista joissa ei selitetä turhia. Tai edes keskeisiä asioita. Anna Kavanin Ice (1967) oli heräteostos Kaisaniemen Rosebudista. Selailin nättejä klassikkopainoksia ja tein valintani sivuilla vilahtavien lauseenpätkien perusteella. Joku nimetön minäkertoja harhailee lumimyrskyssä ja näkee näkyjä? Ei turhaa dialogia, vaan epämääräinen painajaismainen tunnelma? Maailmanloppu lähestyy? Myyty! Anna Kavanin Ice on synkkä anti-eepos toksisista sukupuolirooleista, ydinsodasta ja ilmastonmuutoksesta. Päähenkilöillä tai tapahtumapaikolla ei ole nimiä ja on epäselvää ovatko he edes erillisiä yksilöitä. Minäkertoja myöntää auliisti jo toisella sivulla: "Reality had always been something of an unknown quantity to me." Lukija ei voi väittää etteikö häntä olisi varoitettu! Tunsin itseni heti tervetulleeksi.