Muistelen, että kalevalamitta on kaunis ja sykähdyttävä, noin niinkuin lyhyehkönä. Neljännettä sataa sivua mennessä kaipaisi mukaan myös jotain maagista seikkailua ja eläväisiä hahmoja, eikä noitten vanhain äijien hölmöilyä. Joskus olen kuullut sanottavan, että "kalevalassa on voimaa ja kuolemattomia tarinoita." Kyllähän suohon laulaminen on ihan hieno tarina, mutta ne muut? Onko ne niin eeppisiä, oikeesti? Jos Lönnrot otti vapauksia kasatessaan runoja, olisi voinut muotoilla niistä vähän vetävämmät eikä näin saakelin pitkäveteisen litanian. Kaikella rakkaudella. Kumminkin sanailut kalevalamitassa on lähellä sydäntä. Ehkä joskus kokeilen lukea tämän uudestaan ja löydän jotain positiivisempaa sanottavaa.