Näin pitkässä kirjassa paikoin taistelukuvaukset ja etsimiskuvaukset puuduttivat. Mutta Skokov kertoo mielenkiintoisen monitahoisesti kaatuneiden etsinnässä. Liikutaan melko kronologisesti kannaksen suurten taistelujen mukaan. Mitä kaikkea voikaan maastoon jääneistä painaumista ja metallinkappaleista päätellä? Auttavatko aikalaisten kertomukset edelleen kadonneiden löytämisessä? 
Sotahistoriallisesti mielenkiintoinen, mutta myös kadonneiden etsimisen kannalta jännittävää luettavaa.

Lisäksi Slava Skokov peilaa historian tapahtumia nykyiseen tilanteeseen. Lukijakin tahtomattaan vertailee, miten pysyvästi ihminen on kadonnut Neuvostoliitossa. Suomalaisista löytyneistä suuri osa voidaan tunnistaa, puna-armeijan vainajista ei juuri ketään. Jotenkin tuntuu, että tämä on ehkä osa ongelmaa tai sen peili; tämä koneisto ei mitenkään kaipaa eikä tarvitse pienimpiä osasiaan. Kuin hiekkaa Saharassa. 

On suru, ettei kuolleiden etsintä ja toimitus enää onnistu samoin. Uskon, että Suomessa on edelleen omaisia, jotka kokisivat jonkin tulleen päätökseen saatuaan tietää sukulaistensa viimeisen leposijan.