Olen viime vuosina lukenut muutaman Murakamin ja Murakamista on tulossa lempikirjailijani. Pidän yksinkertaisesta kielestä ja konkreettisista lauseista. Niistäkin pystyy rakentamaan ihmeellisiä asioita, kuten Murakami tekee.

Murakami on hyvin Zen. Lukija ei pysty aina ymmärtämään mistä kirjat edes kertovat. Siitä huolimatta kirjat ovat helppolukuisia ja jopa ahmittavia. Tarinat pursuavat maagisuutta, mutta sitä ei koskaan selitetä juuri mitenkään, toisin kuin fantasiassa, jossa maagisesta yritetään tehdä loogista ja systemaattista. Tässä mielessä Murakami kuuluu samaan maagiseen realismiin kuin Gabriel Maria Marqués. Ainakin Murakami viittaa ja lainaa usein Marquésia.

Murakamin sankarit ovat miehiä, aina vieraantuneita ja usein keski-ikäisiä. Tässäkin kirjassa sankari on keski-ikäinen varsin persoonaton salaryman, joka liikkuu joustavasti unen ja valveen, menneisyyden ja nykyisyyden, valon ja varjon, toden ja magian välillä. Tästä huolimatta tarina ei ole seikkailua eikä vaaran tunnetta. Ehkä koko tarina on allegoria mielen liikkeistä, mutta zeniläisittäin sitä ei tietenkään kerrota.

Pidin todella paljon kirjasta, mutta ehkä se ei ole Murakamin ihan parhain. Kirjan lopetus hiukan lässähtää, mutta se ei mielestäni ole merkittävää. Muistan viime vuosilta Komtuurin surman ja Vieterilintukronikan, jotka tekivät myös suuren vaikutuksen. Pitänee ryhtyä lukemaan näitä systemaattisesti.