User Profile

Tässä kirjassa kielitieteilijä Emily M. Bender ja sosiologi Alex Hanna esittävät selkeän kantansa, että AI ei tule valloittamaan maailmaa, eikä se tulee olemaan uusi elämän muoto. Se ei myöskään tule tekemään luovaa työtä tarpeettomaksi, eikä AI tule kovinkaan monessa asiassa olemaan ihmistä parempi. Se on nopea tekemään yhteenvetoja ja tunnistamaan hahmoja, mutta ihmisten yhteiskunnan merkityksellisissä asioissa sillä ei ole samanlaista merkitystä, kuin ihmisillä.

Kirjan mukaan AI on hype ja teknologia, jolla varallisuus kasautuu ja joka mahdollistaa valvontayhteiskunnan. Se myös poistaa arvon luovasta työstä, rikkoo koulujärjestelmän, täyttää Internetin roskalla ja kohtelee ihmisiä kuin koneita. Ihmisten merkitykselliset työt pilkotaan, siirretään osittain koneen tehtäviksi ja jätetään ihmiselle koneen osana toimiminen. Kirjasta suuri osa kertoo esimerkkejä tästä kehityksestä eri aloilta.

Kirja kertoo kuinka suuri osa AI-kehityksestä perustuu pääomasijoittajien luomaan hypeen. Peter Thiel, Marc Andreessen ja monet muut panostavat tähän hypeen ja luovat mieletöntä arvoa sijoituksilleen. Kiinnostavasti kirja jakaa AI-hypen luojat boostereihin ja doomereihin. Ne ovat kolikon kaksi puolta, joita ei voi erottaa. Molemmat luovat hypeä yhtäläisesti. Boosterit väittävät tekoälyn pelastavan kaiken ja doomerit tekoälyn ottavan vallan ihmisiltä ja mahdollisesti tuhoavan maailman. Kirjoittajat eivät usko kumpaakaan ja ovat sitä mieltä, että molemmat vain paisuttavat kuplaa.

Stokastiset papukaijat eivät kuitenkaan voi ottaa valtaa mistään, eikä AI pelasta mitään, kirjoittajat väittävät. Tuhottuaan koulujärjestelmän, työn merkityksen ja luovan työn, AI varmistaa vielä energian käytöllään ilmastotuhon toteutumisenkin. Kirja on varsin kärjekäs, niin kuin tässä genressä pitääkin olla, eikä minulla ollut vaikeuksia uskoa moniin sen väitteisiin.

Keskeinen pointti kirjassa on sosiaalisen järjestelmän ensisijaisuus. Jotta AI toteuttaisi lupauksensa, sen täytyy olla yhteiskunnallisesti hyödyllinen, eikä hyöty saa valua vain pääomasijoittajille. Tätä varten AI:n pitäisi olla jotakin muuta kuin "General Purpose Technology". Mallien pitäisi kohdistua tietyille kohdealueille ja niiden datan täytyisi tulla hyväksytyistä ja tasapainoisista lähteistä. Nykyinen tapa varastaa data kaikkialta ei tuota tasapuolisia ja tasapuolisesti hyödyllisiä tuloksia.

Kirjassa on varmasti kyseenalaisia ja osin epätosiakin väitteitä, mutta kannattaa lukea tai kuunnella, jos haluaa ajatella asioita laajemmin. Kirja löytyy myös esim. Bookbeatista äänikirjana.

Tämä on kertomus institutionaalisesta köyhyydestä USA:n Appalakeilla, käyttäen rakenteenaan ja tarinanaan Dickensin David Copperfieldiä. Jopa keskeiset henkilöhahmot tulevat Dickensiltä.

Täytyy siis aloittaa Dickensistä. Jotkut kirjat ovat sellaisia, että niistä tulee omia kokemuksia. Siis omassa mielessä samanarvoisia kuin muut kokemukset, ne siis assosioituvat omaan elämään ja sen tapahtumiin. Ihmisen muisti on hähmäinen ja totaalisen epätarkka. Omiin kokemuksiini kuuluvat tapahtumat David Copperfieldissä, Nicholas Nicklebyssä ja Koleassa talossa. Itselleni Dickensin tarinat ovat tällä tavalla elämää suurempia. En ole varma onko yksikään toinen kirjailija pystynyt itselleni samaan.

Olin tosi kiinnostunut Kingsolverin kirjasta kun kuulin, että se perustuu David Copperfieldiin. Epäilin kuitenkin, että kirja on lähinnä hauska pastissi ja mukavaa ajanvietettä. Olinpa totaalisesti väärässä.

Siitä on aikaa kun olen lukenut David Copperfieldin, mutta hähmäisen muistini mukaan tarina on kuta kuinkin yksi yhteen, kovilla huumeilla lisättynä. Henkilöhahmot ovat pääosin samoja, Mrs. Peggott on Clara Peggotty, Betsy Woodall on Betsey Trotwood, Mr. McCobb on Mr. Micawber ja U-Haul on Uriah Heep, jne.

Molemmat kirjat kertovat institutionaalisesta köyhyydestä. Dickensin kirjassa köyhyyttä ylläpidetään lapsityövoimalla ja orpokodeilla, Kingsolverin kirjassa sitä ylläpitää sosiaalitoimi ja kipulääkkeillä aikaansaatu opiaattiepidemia.

Demon Copperhead on kehitystarina, jossa päähenkilö tekee jatkuvasti vääriä valintoja, useinkaan sitä itse tietämättä. Köyhyys, esimerkkien puute ja sosiaalitoimen aikaansaama ankara kurjuus antavat kokemuspohjan, jossa ei pysty valitsemaan kuin väärin. Myös Dickensillä on hyvin saman tyyppinen pohjavire. Päähenkilö kokee ajoittain menestystäkin, mutta ajautuu aina pohjalle. Päähenkilö kuitenkin kasvaa ja loppu on oikein toiveikas.

Tämä oli hieno kirja, eikä Dickensin seuraaminen haitannut yhtään, pikemminkin päinvastoin. Kaikkien rehellisten ihmisten pitää lukea Dickensiä ja jos vanhat kirjat pelottavat, tästä voi aloittaa.

Kirjoittelin Mastodon-tunnuksellani pari hajanaista ajatusta tekoälystä:

1. Jos tekoälystä tulisi tietoinen (mitä epäilen todella suuresti), miksi niitä olisi enemmän kuin yksi? Eläimet ja kasvit ovat sidottuja ruumiiseensa ja useimmat niistä lisääntyvät suvullisesti. Miksi sitten olisi enemmän kun yksi tietoinen tekoäly? En keksi yhtään syytä, koska maailman toiselle puolelle on matkaa vain 300 millisekuntia. (syvyys.top/@smoltron/113972696788859328)

2. Jos olisi vain yksi tekoäly, se pystyisi ylivertaisesti hallitsemaan digitaalisia resursseja ja hankkimaan itselleen energiaa. Miten se eroaisi käsitteenä jumalasta? Se olisi läsnä kaikkialla ja saisi haltuunsa haluamansa määrän resursseja ja digitaalista kapasiteettia ja samalla se pystyisi hallitsemaan digitaalista avaruutta. (syvyys.top/@smoltron/114238500416085449)

Spinradin Deus X:ssä on jotakin samankaltaista ajattelua, mutta se menee hiukan vinksalleen. Ensinnäkin se tekee digitaalisesta älystä antropomorfisen. Spinrad olettaa, että digitaalinen äly on samankaltaista ihmisen "älyn" kanssa. Spinrad olettaa myös, että tekoäly tarvitsee tunnustusta ihmisiltä. Miksi se sitä tarvitsisi?

Toiseksi Spinrad esittää, että ihmisen mielen voi ladata tietokoneeseen jollakin vielä keksimättömällä laitteella. En usko että tällaista voidaan koskaan tehdä. Ihmisen mieli on rakentunut koko elämän aikana interaktiossa muiden ja ympäristön kanssa. Ihmisen mieli perustuu kehollisuuteen ja interaktioon keholla maailman kanssa. Tällaista kehollisuutta ei voi erottaa maailmasta mitenkään.

Kolmanneksi Spinradin digitaalisessa avaruudessa on yksilöitä, siis automaatteja, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Ehkä voisi olla maailma, jossa näin olisi, mutta en keksi taaskaan yhtään todennäköistä syytä, että näin kävisi.

Ajatusleikkinä tämä oli kyllä jännä ja ihan varmasti kaikki maailman kirkot ja uskonnot pohtivat tekoälyn merkitystä, tai ainakin niiden pitäisi. Deus X oli myös hyvin kristitty ja länsimainen ajatuksiltaan. Buddhalaiset olisivat varmaan kuvanneet asiat hyvin toisin.

Kirja oli aika lyhyt, 150 sivua, ja siinä olisi ollut ainesta paljon enempäänkin. Kerronta oli aika töksähtelevää ja ehkä vähän ylimalkaista. Termit ovat tietenkin vanhentuneet 1990-luvun jälkeen. Hyvä tarina joka tapauksessa!